Päivät pitkiä, vuodet lyhyitä

 

Tämä viikko – millainen se on ollut? Sanoisin, että periaatteessa aika tavallinen lapsiperheen viikko, vähän sairastelua, leikkitreffejä, paljon leikkiä ja ulkoilua. Niiden tavallisten lapsiperhetouhujen lisäksi on kuitenkin myös käyty kolme kertaa pikkuisen haudalla, itketty monia kertoja, ikävöity ja kaivattu. Koen kuitenkin, että tämä on ollut ihan hyvä viikko, kaiken aikaa ei ole ollut musertava olo ja monesta touhusta olen saanut iloa sekä onnea. Tänään ulkona ollessani aurinko jo vähän lämmitti ja sai kaipaamaan kesää sekä lämpöä. Haudalla lumet olivat sulaneet ja siellä olevat lelut olivat tulleet esiin lumen alta. Se sai minut ajattelemaan sitä, kuinka kevääseen ei ole enää pitkä aika ja keväällä, tarkemmin sanottuna jo maaliskuussa, tulee kuluneeksi vuosi siitä, kun saimme viimeksi nähdä Benjaminin.

Päivät pitkiä, vuodet lyhyitä on mielestäni hyvä sanonta, siltä minusta nimittäin usein tuntuu, päivät tuntuvat ajoittain matelevan eteenpäin, mutta lopulta kuitenkin vuosi on mennyt nopeasti. Mutta miten paljon voikaan ihmisen elämässä tapahtua vuodessa ja miten niin moni asia voi vuoden aikana muuttua. Tai oikeastaan elämä voi muuttua täysin yhdessä päivässä, yhdessä silmänräpäyksessä. Niin meille kävi, se muuttui täysin sinä hetkenä, kun saimme kuulla geenivirheestä. 

Ikinä en kuitenkaan olisi voinut kuvitella, että vuosi sitten ollessani täysin surullinen, rikkinäinen, murtunut ja kauhuissani, että ikinä voisin kertoa meitä kohdanneesta surusta avoimesti ja että elämä voisi joskus olla vielä ihan hyvää. Moni on kutsunut minua rohkeaksi, koska kerron näistä kipeistä asioista avoimesti, mutta itse en koe olevani rohkea. Kerron näistä asioista, koska se helpottaa minun oloani, auttaa minua jäsentämään ajatuksiani ja koska haluan kertoa maailman ihanimmasta pojasta. En minä ole rohkea, meidän pieni Benjamin oli rohkein tuntemani henkilö, hän, joka taisteli mahdotonta vastaan niin valtavan hienosti.