Jokaiselle
ihmiselle, joka kohtaa elämässään suuren surun, syntyy varmasti omanlaisia
selviytymiskeinoja, joiden avulla jaksaa aina seuraavaan päivään. Talvella
minusta välillä tuntui, että ei ole mitään keinoja, joilla itse tästä selviän
ja edelleen on ajoittain päiviä, kun tuo tunne palaa. Monesti sellaisella
hetkellä yritän miettiä Stella-yhtyeen laulua Aamun kuiskaus, jossa lauletaan:
”Toiset päivät ovat parempia kuin toiset, kyllä sen ymmärrän. Kovin paljon on
myös itsestäs kiinni, miten tämänkin kuvan värität”. Ja niinhän se on, itsestä
se on kiinni, miten asioihin suhtautuu ja millä keinoilla suuresta surustakin
selviytyy.
Lähdimme
Helsinkiin kantasolusiirtoihin vauhdilla, vain kuukausi sen jälkeen, kun olimme
kuulleet ensimmäisen kerran mahdollisesta geenivirheestä. Lähdimme Helsinkiin
toiveikkaina, toiveikkaina sen suhteen, että kantasolusiirto ehtisi
pysäyttämään ajoissa geenivirheen aiheuttaman taudin etenemisen. Tuo toiveikkuus rapisi kuitenkin varsin
nopeasti ja tuntui, että saimme jatkuvasti vain huonoja uutisia huonojen
uutisten perään.
Lähtiessämme Helsinkiin pakkasimme mukaan
paljon kirjoja ja elokuvia, saihan eristyshuoneessa olla vain toinen vanhempi
kerrallaan Benjaminin kanssa ja toinen vietti sen aikaa aina huoneellamme
Ronald McDonald—talolla. Aika pian kuitenkin huomasimme, että kirjojen tai
elokuvien parissa ei todellakaan tullut vietettyä aikaa, niin paljon päässä
risteili ajatuksia ja ahdistus oli valtavan suuri. Hetket yksin tuolla talolla
olivat kauheita ja en pystynyt keskittymään mihinkään kirjoihin tai elokuviin,
vaikka normaalisti rakastankin lukemista. Huomasin pian, että ainut, mitä
pystyin tekemään, oli erilaisten tsunamitarinoiden katseleminen ja lukeminen.
En osaa sanoa, mistä se tuli mieleeni, mutta jokatapauksessa luin niitä paljon,
niin onnellisia pelastumistarinoita kuin tarinoita ihmisistä, jotka olivat
esimerkiksi menettäneet koko perheensä tsunamille. En ole aiemmin ollut
erityisen kiinnostunut lukemaan tsunami-tarinoita, vaikka olemmekin paljon
matkustelleet alueilla, johon vuoden 2004 tsunami iski. Mutta joulukuisessa
Helsingissä nuo tarinat ja kuvat olivat kuitenkin ainut, mihin pystyin keskittymään,
ehkä niiden kauheus oli juuri sopivaa siihen kamalaan tilanteeseen, jota me
elimme. Muistan katsoneeni haastattelun suomalaisista naisesta ja miehestä,
jotka molemmat olivat menettäneet koko perheensä vuoden 2004 tsunamissa. He
olivat tavanneet toisensa tsunamin jälkeen vertaisryhmässä, rakastuneet ja
aloittaneet yhdessä uuden elämän. He vaikuttivat kaiken kamalan kokemansa, koko
perheensä menettämisen, jälkeen kuitenkin ihan järjissään olevilta ja myös
onnellisilta – se loi itsellenikin uskoa, että vaikka mistä kamalasta voi
selvitä.
Olen
aina pitänyt lenkkeilystä ja menen kaikkialle aina kun se vain on mahdollista
mieluummin kävellen kuin autolla. Benjaminin sairastumisen jälkeen kävelylenkit
eivät kuitenkaan ole ollut minulle helppoja, onhan ne hetkiä, jolloin on aikaa
erilaisille ajatuksille. Helsingissä ollessamme ei kävelylenkkejä juuri tullut
tehtyä muuten kuin matkat McDonald-talon ja Uuden lastensairaalan välillä. Tuo
matka oli noin vartin mittainen ja osaisin sen vaikka unissanikin vielä kulkea,
niin monet kerrat se tuli taivallettua. Ahdistus oli suuri aina tuolla
raskaalla kävelymatkalla, joten tapanani oli soittaa joka kerta siskolleni,
kävelinpä mihin aikaan tahansa. Hänellä oli tuolloin juuri koronasulkujen vuoksi
enemmän vapaa-aikaa, joten lähes aina hän pystyi vastaamaan. Joskus soitin tosi
myöhään illalla tuota matkaa kävellessäni ja silti hän aina vastasi, kesken
unienkin. Hän oli oikeastaan ainut, jonka kanssa pystyin juttelemaan,
normaalisti soittelen rakkaan äitini kanssa oikeastaan päivittäin, mutta tuona
ajanjaksona pystyin juttelemaan vain siskolleni ja yhdelle lääkärikaverilleni.
Tuntui, että he edes jollakin tavalla ymmärsivät, miltä minusta tuntuu ja he
osasivat kuunnella ja tukea oikealla tavalla. Kenellekään terapeutille en ole
halunnut jutella, minusta tuntuu, että se on ollut riittävää, että minulla on
kuitenkin ollut ihmisiä, joille olen pystynyt puhumaan ihan kaikesta. Vasta
ihan viime viikkojen aikana olen pystynyt lenkkeilemään ilman, että soitan
kenellekään. Olen pystynyt ensimmäistä kertaa kymmeneen kuukauteen kuuntelemaan
lenkillä musiikkia ilman valtavaa ahdistusta. Tarkasti olen kuitenkin
soittolistan lenkeille valinnut, ettei mikään kappale erityisesti toisi mieleen
liian kipeitä muistoja.
Benjaminin
poislähdön jälkeen tuntui elämä todella tyhjältä. Edelliset kuukaudet olivat
täyttyneet Benjaminin vieressä olemisesta, hänen hoitamisestaan,
hoitopalavereista, sairaalassaolosta ja käynyt päivittäin kotisairaalan
henkilökuntaa Benjaminia hoitamassa ja lastenhoitajia tai sukulaisia auttamassa
Onnin hoidossa, öitä lukuun ottamatta meillä oli lähes aina joku perheen
ulkopuolinen käymässä. Yhtäkkiä meillä ei ollutkaan paikalla enää ketään muita
kuin oma perhe eli vain me kolme jäljelle jäänyttä. Kaikista parhaimmalta sillä
hetkellä tuntui kuitenkin olla vain oman pienen perheemme seurassa omassa
kodissa, niin lukuisien sairaalapäivien ja muiden ihmisten tapaamisten jälkeen.
Mies jatkoi töissä käyntiä ja minä vietin aikaa Onnin kanssa, oli tärkeä antaa
hänelle nyt huomiota kaiken sen pakollisen erossa olon jälkeen ja ennen
pikkusiskon syntymää. Se tuntui alkuun oudolta, emmehän me olleet viettäneet
aikaa aiemmin kaksin, rakas isoveli oli aina aiemmin ollut mukana.
Tuntui
myös oudolta, että yhtäkkiä minulla olikin ”vapaa-aikaa”, kun Onni nukkui
päiväunia. Nuo uniajat olivat kuitenkin ahdistavia, sillä silloin jouduin
olemaan yksin omien ajatusteni kanssa. Aluksi hoidin silloin aina kaikkia
pakollisia asioita, soittelin esimerkiksi seurakuntaan, Kelaan ja
vakuutusyhtiöön. Mihinkään kirjaan tai elokuvaan en vieläkään pystynyt
keskittymään. Aloin pikkuhiljaa myös ymmärtämään, että meille syntyy pian
vauva, jolle ei ole mitään hankittuna. Onneksi meiltä löytyi säästettynä
joitain vauvatarvikkeita ja saimme vaatteita myös tutultamme, joilla on Onnin
ikäinen tyttö ja sukulaiset myös toivat ihania vaatteita. Lisäksi aloin
uniaikoihin selailemaan ja ostelemaan netistä puuttuvia tarvikkeita ja
vaatteita. En ollut useaan kuukauteen ostanut yhtään mitään, sillä ostosten
tekeminen oli tietysti suunnilleen ihan viimeisenä mielessä oleva asia, mutta
nyt nettikauppojen selailu ja ihanien, kauniiden vaatteiden klikkailu ostoskoriin
helpotti hieman ahdistustani. Olen sitä mieltä, että ei uusi materia
todellakaan onnea tuo, mutta ajattelin niin, että jos uusien vaatteiden
tilaaminen itselleni ja lapsilleni tuo minulle edes pienen ilonhäivähdyksen
tänä kamalana aikana, on se sen arvoista. Pitkään minulla tuli huono omatunto
jostain ostoksesta, että tarvitsenko tuon ihan tosissaan ja onko se ihan
turhaa, mutta sitten mietin, että miksi en ostaisi kauniita vaatteita meille,
jos niiden ostaminen ja käyttäminen edes vähän ilahduttaa.
Elämänmittainen
ikävä on muuttanut meille, eikä se tule ikinä menemään pois. Onneksi on kuitenkin löytynyt joitain keinoja,
jotka edes hetkellisesti auttavat selviytymään tästä edes jotenkin järjissään.
Suru ei katoa koskaan olemmehan me menettäneet sen kaikista tärkeimmän – oman
lapsemme. Olen kuitenkin oppinut sen, että on tärkeää yrittää tehdä
mahdollisuuksien mukaan vaan niitä asioita, jotka tuovat edes pienen ilon tai
onnen tunteen.
Kauniit
linnut vartioivat Benjaminin haudan päällä