Hyvää oloa tuovat ihmiset ja asiat

Olen viimeaikoina alkanut miettiä enemmän sitä, mitkä asiat minun oloani parantavat ja mitkä taas tuntuvat hankalilta ja kuormittavilta. Olenkin yrittänyt mahdollisuuksien mukaan keskittyä tekemään niitä asioita, jotka eivät tunnu vaikeilta ja hankalilta ja samalla ympäröinyt itseni myös ihmisillä, joiden seurassa minun on hyvä olla. Olen oppinut tunnistamaan niitä asioita sekä tilanteita, jotka minulle ovat kuormittavia ja mahdollisuuksien mukaan yrittänyt välttää niitä. Olen ollut hyvinkin sosiaalinen ihminen, joka on rakastanut esimerkiksi uusiin ihmisiin tutustumista ja erilaisia juhlia, mutta pakostikin tämä kaikki kokemamme kamaluus on muokannut minua ja ainakin tällä hetkellä juhlat tai uusiin ihmisiin tutustuminen ei tunnu ollenkaan mukavalta ajatukselta. 

Korona-aika itsessään on kaventanut suuresti sitä joukkoa, joiden kanssa olen kasvokkain tekemisissä, mutta myös tämä Benjaminin menetys ja meidän suuri suru on osaltaan vaikuttanut siihen, kenen kanssa aikaamme vietämme. Luulen, että yhä edelleen on ihmisiä, ystäviäni, jotka eivät oikein tiedä, miten minut voisi kohdata, ja sen vuoksi yhteydenpito on ollut aiempaa vähäisempää. Toivon ja uskon, että ajan myötä elämääni palaa myös niitä ihmisiä, joiden kanssa yhteyttä emme ole viimeaikoina pitäneet. Onneksi on myös niitä, joiden kanssa yhteys on säilynyt ja näemme sekä viestittelemme usein, joidenkin kanssa olemme tekemisissä enemmänkin kuin mitä ennen Benjaminin sairastumista. Olen huomannut, että on ollut helpompaa nähdä niitä ystäviä, joilla joko ei ole lapsia ollenkaan tai joilla on vielä melko pieniä lapsia. Isompien tuttujen lasten näkeminen tuntuu vielä liian surulliselta, sillä väkisin mieleeni tulevat kaikki ne muistot siitä, kuinka Benjamin on ollut aiemmin heidän kanssaan leikkimässä.

Olen huomannut, että kaikista helpointa on olla sellaisten ihmisten seurassa, joiden seurassa voin olla täysin oma itseni. Sellaisten, joiden seurassa voin itkeä, jos siltä tuntuu, ja joiden seurassa voin täysin kertoa omista tuntemuksistani. Vaikka kirjoitan omista tuntemuksistani ja Benjaminista tänne avoimesti, on minun silti todella usein hankala puhua hänestä mitään ainakaan itkemättä. Olen kiitollinen siitä, että ihmiset ympärilläni ovat huomanneet sen ja kunnioittavat sitä niin, etteivät he yleensä itse aloita puhetta Benjaminista, vaan kuulostelevat sitä, minkä verran minä pystyn sekä haluan hänestä puhua. On minun elämääni tullut kuluneen vuoden aikana myös muutamia uusia ihmisiä, ihmisiä, jotka eivät ole aiemmin ollut tuttuja, mutta joiden seura ei tunnu kuormittavalta ja joiden seurassa voin olla oma itseni.

Istuin yhtenä päivänä viime viikolla ruokapöytämme ääressä ja mietiskelin, että miten tuntuukaan olo niin raskaalta ja kuinka en millään jaksaisi tehdä yhtään mitään. Sillä hetkellä tajusin sen, että sellaiset tunteet ovat ihan normaaleja jo silloin, kun kotona on vauva sekä 2-vuotias. Kun siihen lisätään vielä järjettömän suuri suru, niin ei ole ihmekään, että tuntuu voimien olevan vähissä. En nukkunut todellakaan pitkiä yöunia pienen potilaan vieressä valvoessani eikä vauva-arkikaan suoranaisesti ole univelkaani korjannut. Jotenkin minulla on vain silti sellainen olo, että en voi tai saa valittaa väsymystä tai mitään muutakaan, minä saan kuitenkin elää täällä vielä ja itsehän minä lapsia olen halunnut. Ymmärrän kyllä tavallaan, että tuo ajatuskehä on vääränlainen ja kyllä minullakin olisi oikeus olla väsynyt ja sanoa se myös ääneen. Mutta silti koen sen hankalaksi. Sinä päivänä kuitenkin pohdin tätä asiaa ja en aloittanutkaan siivousta vaan sen sijaan istahdin sohvalle ja avasin ensimmäistä kertaa varmaan viikkoihin television ja hetken aikaa vain olin rauhassa.  

Samalla mietin sitä, kuinka yritän nykyään mahdollisuuksien mukaan tehdä niitä asioita, jotka saavat minulle hyvän olon ja joiden tekeminen ei tunnu raskaalle. Jonain päivänä se saattaa olla ulkoilua, jonain päivänä jonkun kauniin vaatteen ostaminen, jonain päivänä liikunnan harrastaminen ja hyvin usein se on oman perheen seurassa vietetty aika, ihan se tavallinen arki, jota en todellakaan enää pidä itsestäänselvyytenä. Aika ja rakkaus on parasta, mitä voin perheelleni antaa ja heiltä saada.

                     Aikaa ja rakkautta💗

Ensi vuosi, kohtelethan meitä lempeämmin kuin edeltäjäsi?

Istun makuuhuoneen lattialla kirjoittamassa tätä ja vahdin samalla pikkuisia, jotka nukahtivat poikkeuksellisesti samaan aikaan ja nukkuvat nyt vierekkäin. Katselen noita pieniä ihania, jotka pitävät toisiaan kädestä kiinni ja mietin, miten kiitollinen heistä olenkaan ja miten tärkeitä he jo ovat toisilleen. Samalla koen kuitenkin valtavan suurta surua siitä, että yksi ihana lapsemme, pienten isoveli, ei ole enää luonamme. Tuntuu niin pahalle, että me menetimme oman lapsemme ja nämä pienet menettivät isoveljensä. Samalla myös mietin sitä, kuinka paljon elämä onkaan tämän vuoden aikana muuttunut ja sitä, mitenköhän ensi vuosi meitä kohtelee.

Tilasin itselleni uuden kalenterin ensi vuodelle, yhä edelleen haluan itselleni paperisen kalenterin, vaikka kotiäitinä minulla ei kovin paljoa menoja olekaan. Kalenteria selatessani mietin tulevaa vuotta ja sitä, mitä siltä toivon. Tämä kulunut vuosi opetti karulla tavalla sen, kuinka arvaamaton elämä onkaan ja kuinka koko elämä voi muuttua hetkessä. Sen vuoksi erilaisten suunnitelmien tai vaikka uudenvuoden lupausten tekeminen tuntuu aika turhalta ja raskaaltakin – yhtäänhän en voi tietää, mitä ensi vuosi tuo tullessaan. Minulla on vain toive, että ensi vuosi ei toisi lisää surua elämääni ja että en joutuisi ensi vuonna luopumaan yhdestäkään rakkaastani. Toivon myös, että arki alkaisi tuntua pikkuhiljaa vähän tavallisemmalta, eikä enää niin hankalalta ja raskaalta kaiken aikaa.

Olen lukenut, että ensimmäinen vuosi menetyksen jälkeen ei olisikaan se kaikista pahin, vaan surun ja menetyksen ymmärtää kunnolla vasta pidemmän ajan päästä. Se on mielestäni pelottava ajatus, sillä useita kertaa on nytkin tullut hetkiä, jolloin on tuntunut, että en pysty elämään tämän tuskan ja surun kanssa. Tiedostan kyllä sen, että etenkin alkuun Benjaminin poismenon jälkeen toimin kuin robotti järjestäen kaikkia käytännön asioita ja sen jälkeen keskittäen huomioni pääosin vauva-arkeen ja 2-vuotiaan hoitoon. Mutta koen kuitenkin, että olen jatkuvasti samalla käsitellyt tätä omaa suruani ja ikävääni ja tiedostan kyllä sen asioista surullisimman – Benjamin ei tule enää takaisin. Yhtään en osaa ennustaa, millainen on oloni vuoden kuluttua, ovatko päivät helpompia, vaikeampia vai kutakuinkin samanlaisia kuin nyt. Suru ja ikävä tulevat olemaan aina läsnä ja elämämme peruuttamattomasti muuttunut, se on selvä. On vain toive siitä, että elämä kohtelisi meitä jatkossa lempeämmin.    

Yksinäinen ja lohduton sairaala-aika

Olen viime päivinä seurannut huolestuneena uutisointia korona-tartuntojen määrän kasvusta ja mahdollisista uusista rajoituksista sen seurauksena. Minua nuo uutiset surettavat, sillä ne saavat minut pakosti miettimään sitä, kuinka vuoden takaisesta, muutenkin kamalasta kahden kuukauden yhtämittaisesta sairaala-ajasta korona-rajoitukset tekivät vielä entistä kamalamman. Ymmärrän kyllä, että rajoitukset ovat pakollisia toimenpiteitä koronan leviämisen estämiseksi, mutta ne vaikuttavat todella suuresti myös esimerkiksi juuri potilaiden tai potilaiden vanhempien jaksamiseen - rajoitukset saivat tuon ajan tuntumaan entistä yksinäisemmältä.  

Lievemmät vierailurajoitukset olivat vielä käytössä Helsingin sairaaloissa silloin, kun kuulimme, että Benjaminille tehdään kantasolusiirto. Tilanne ehti kuitenkin heikentyä juuri ennen Helsinkiin lähtöämme ja valitettavasti muuttua niin, että vain yksi vanhempi sai kerrallaan olla eristyshuoneessa pienen potilaan seurana.

                                   Rakas pieni

Sairaalassa oleminen korona-aikaan oli valtavan yksinäistä. Minkäänlaista yhteisöllisyyttä tuolla ei koronan vuoksi ollut, enkä oppinut tuntemaan ketään muuta siellä hoidossa olevan lapsen vanhempaa, en edes tainnut jutella kenenkään kanssa koko tuona aikana. Kahvihuoneesta sai vain käydä nopeasti hakemassa ruuan ja mennä sen jälkeen omaan huoneeseen syömään. Oli todella tärkeää pitää Benjamin erossa erilaisilta bakteereilta ja sen vuoksi olimme ihan supertarkkoja kaiken kanssa. Emme käyneet kaupassa tai tavanneet muita ihmisiä ja kuljin esimerkiksi maski päällä tuon kahdeksan viikon ajan kaiken aikaa, myös ulkona. Jouduimme käsittelemään todella isoja asioita tuona aikana ja hoitajat saattoivat olla joinain päivinä ainoat henkilöt, joita tapasin Benjaminin lisäksi.

Valitettavasti myös hoitajat olivat usein melko kiireisiä tuona aikana ja joulunpyhät sattuivat olemaan myös sairaalassaolomme aikana, mikä ei varmasti ainakaan helpottanut kiirettä. Luin juuri muutaman kuukauden takaisen Kotilieden artikkelin, jossa Taika-osaston hoitaja Anne kertoo hoitajien kiireestä ja siitä, kuinka heidän työpäivinään suurimman osan ajasta vie lääkehoito, eikä perheiden tukemiselle jää aikaa. Me vietimme juuri tuolla Taika-osastolla ne elämämme lohduttomimmat viikot.

Meidän tärkein ja ainoa tehtävämme sairaalassaolon aikana oli tarjota pienelle potilaalle mahdollisimman paljon läheisyyttä, rakkautta ja läsnäoloa ja siinä me onnistuimme. Mutta yksinäisyys ja lohduttomuus, se on myös jäänyt vahvasti mieleeni tuolta sairaala-ajalta.    

Ti amo eli minä rakastan sinua Benjamin

Minä rakastan sinua Benjamin on minulle maailman kaikista lauseista se tärkein. Tuo lause lukee minulla tatuoituna jalkapöydissäni, on ollut itse asiassa jo useamman vuoden ajan, jo kauan ennen kuin meillä oli mitään tietoa geenivirheestä. 

Meillä oli vuosia sitten entisen työpaikan saunailta, jossa silloinen työkaverini totesi minulle, että olen ehkä viimeinen ihminen, jolla hän olisi kuvitellut olevan tatuointeja. No, ei minulla niitä kauheasti olekaan, mutta muutama pieni tatuointi minulta kyllä löytyy. En ole ikinä katunut hetkeäkään niiden ottamista ja nykyään ne ovat minulle vielä aiempaa tärkeämpiä ja merkityksellisempiä.

Vasemmassa jalkapöydässäni minulla on tatuoituna teksti ti amo, joka on italiaa ja tarkoittaa ”minä rakastan sinua”. Otin tuon pienen ja siron tatuoinnin muistaakseni vuonna 2012, olimme aiemmin sinä vuonna olleet reissussa Italiassa ja halusin tatuoida tuon kauniin kuuloisen ja tärkeän lauseen jalkapöytääni. Benjaminin viimeiseksi jäänyt ulkomaanreissu suuntautui sattumalta juuri Italiaan kesällä 2019, joten tuo italiankielinen teksti  tuntuu nykyisin entistä merkityksellisemmältä minulle.

Oikean jalkapöytäni sivussa minulla on tatuoituna nimi Benjamin, otin sen siihen 2017. Miehelläni on myös tatuoituna Benjaminin nimi samalla fontilla, mutta eri paikassa. Minun on ollut tarkoitus tatuoida myös pikkuveljen nimi jonnekin, mutta en ole sitä vielä tehnyt, sillä olen hänen syntymänsä jälkeen ollut kaikenaikaa joko raskaana tai imettänyt ja silloin ei tatuoinnin ottoa suositella. Nyt olen kuitenkin ajatellut, että jos en tatuoisikaan hänen koko nimeään vaan tatuoisin vain hänen ja pikkusiskon etunimien alkukirjaimen.

Muistan hyvin, kuinka makasin viime talvena Benjaminin vieressä sairaalasängyllä Helsingissä ja vilkaisin jalkojani ja näin nuo tutut tatuointini. Sillä hetkellä tajusin, etteivät ne olekaan kaksi erillistä tatuointia vaan ne kuuluvat yhteen ja muodostavat yhdessä tuon valtavan tärkeän lauseen. Joka kerta, kun katson paljaisiin jalkoihini, näen tuon tekstin ja rakkaan pienen pojan nimen. Tällä hetkellä minulla on haaveena tatuoida oikeaan jalkapöytään joskus vielä kauniit siivet, Benjamin-tatuoinnin viereen, muistoksi maailman ihanimmasta enkelipojasta.

Ti amo Benjamin, se lause minulla on aina mielessä ja myös iholla.    

Mitä jos elämä olisi mennyt eri tavalla?

Jossittelu on asia, jota tein ennen jatkuvasti. Mietin paljon, kuinka jossakin tilanteessa olisi pitänyt sanoa eri sanat tai käyttäytyä eri tavalla tai tehdä toisenlainen valinta. Nykyäänkin minulle tulee päivittäin hetkiä, jolloin huomaamattani alan jossittelemaan ja miettimään, millaista elämä olisi, jos se olisi mennyt eri tavalla, jos me olisimme saaneet pitää pienen poikamme täällä luonamme. Yritän kuitenkin nopeasti päästä eroon niistä mietteistä, sillä valitettavasti elämä ei mene aina läheskään niin kuin olisi sen toivonut menevän ja jossittelu ei ainakaan oloa paranna. Meidän elämäämme saapui suuren suuri suru ilman, että kukaan meiltä kysyi, jaksammeko sellaista kantaa.

Meidän 2-vuotias käy kahdesti viikossa kerhossa ja hänen kerhomatkansa varrelle osuu se koulu, jossa Benjamin olisi aloittanut tänä syksynä eskarin. Jokainen kerta kulkiessani tuon koulun ohi tulee mieleeni pakosti se, kuinka ihana olisi viedä iloinen rakas eskarilainen siihen koulun pihaan ja kerholainen kerhoon ja sen jälkeen hetki vaikka lenkkeillä pienimmän kanssa rauhassa. Mutta ei, meidän elämä ei mennyt niin ja sen vuoksi yritän aina nopeasti pyyhkäistä nuo ajatukset ja haaveet taka-alalle, sillä ne tuovat minulle vain aina järkyttävän ikävän ja surun. Ei toki kaikkia ajatuksia tai tunteita voi vain lakaista taka-alalle, mutta itse olen huomannut sen, että minun oloni huononee aina, jos alan miettimään sitä, mitä me, tai ennemminkin mitä Benjamin, ei saanut täällä kokea. Yritän sen sijaan muistella niitä hetkiä, joita saimme yhdessä kokea ja olla niistä kiitollinen.

                               Rakas simpukankerääjä

Meillä oli haave kolmesta lapsesta ja ajattelin, että olisi ihana viettää vauva-arkea samaan aikaan, kun Benjamin on eskarilainen. No, ei elämä mennyt niin kuin haaveilin, me saimme kolme toivomaamme lasta, mutta koska elämän arvaamattomuus ei todellakaan ole meidän käsissämme, emme saaneet heitä kaikkia täällä pitää yhtä aikaa ja se särkee sydämeni joka ikinen päivä ja hetki. Silti ymmärrän sen, että me emme siihen voineet vaikuttaa ja sitä ei kannata enää jossitella, jostain syystä meille vain osui tällainen järkyttävä epäonni kohdalle. Ja haaveita, kyllä minulla on niitä edelleenkin tulevaisuuden suhteen, mutta nykyään tiedostan sen, että välillä haaveet vaan jäävät haaveiksi, itsestä riippumattomista syistä. Onko se sitten huono tuuri, kohtalo, karma vai joku korkeampi voima, joka sen määrittelee, millaiseksi elämämme lopulta muodostuu, niin siihen en osaa vastata tai ottaa kantaa. Sen olen kuitenkin viimeisen vuoden aikana oivaltanut, että asioita, niitä pahimpiakin, tapahtuu ilman, että me voimme niihin mitenkään vaikuttaa.

Kirjoitin tämän tekstin ilman mitään suurta suunnitelmaa siitä, mitä kirjoitan. En tiedä saako tästä tekstistä mitään käsitystä, mutta se on varmaan juuri sellainen sekasotku kuin mitä minun päänikin – lukuisia ajatuksia, jotka risteilevät sinne tänne ilman mitään suurempaa logiikkaa. Tämä teksti syntyi siitä oivalluksesta, että jossittelu ei ainakaan paranna oloa ja siitä, että minulla voi edelleen olla haaveita, mutta joskus haaveet eivät vain toteudu, vaikka kuinka toivoisi ja kaikkensa tekisi niiden eteen. Ei tämä elämämme kulku lopulta täysin omissa käsissämme ole.  

Tänään sytytän iskä kynttilän sinullekin

Tänään vietetään isänpäivää. Pienten kanssa maalailimme heidän rakkaalle isälleen kortin ja hankimme pienet lahjat. Olen kiitollinen siitä, että meidän lapsilla on ihan mahtava ja rakastava isä. Tähän päivään sisältyy kuitenkin myös paljon haikeutta, onhan tämä ensimmäinen isänpäivä ilman Benjaminia, muistan hyvin, kuinka viime vuonna vielä maalailimme kortteja tuon ihanan ja touhukkaan pojan kanssa ja nyt hän on ollut luotamme pois jo melkein kahdeksan kuukautta. Haikeutta aiheuttaa myös se, että tämä on jo viides isänpäivä ilman omaa isääni täällä luonamme.

Isäni oli melko iäkäs syntyessäni, jo yli 50-vuotias. Olen onnellinen, että hän ehti kuitenkin tavata mieheni, saattaa minut alttarille sekä nähdä ensimmäisen lapseni, Benjaminin. Hänen nimensä annoimme myös Benjaminin toiseksi nimeksi.

Elokuussa koulujen alkamispäivä oli minulle hankala, olisihan Benjamin aloittanut silloin eskarin. Itkin, kuinka hänen olisi kuulunut innoissaan kulkea liian suuri reppu selässään muiden lasten kanssa kohti koulua, mutta sen sijaan hän ei enää olekaan täällä. Keltainen oli Benjaminin ehdoton lempiväri, olisikohan hänellä ollut keltainen reppu selässään? Itkiessäni tätä siskolleni sanoi hän hienosti, että hän ajattelee niin, että pappa varmasti saattoi Benjaminin jossain tuolla pilven päällä eskariin. Siellä Benjamin saa toivottavasti käydä koulua kaikkien muiden täältä liian aikaisin pois lähteneiden lasten kanssa.

Tänä päivänä ikävöin isääni ja pientä Benjaminia. Toisen sain pitää luonani 28 vuotta, toisen kuusi. Molemmat vei luotamme sairaus, toinen sairasti pitkään ja toinen vain lyhyen hetken, aivan kuten heidän elämänsäkin olivat: toisen pitkä ja toisen lyhyt.

Toivottavasti elämäni neljästä tärkeimmästä miehestä nuo kaksi saavat viettää tämän isänpäivän jossakin yhdessä. Näin minä ainakin tahdon ajatella ja uskoa – pappa pitää Benjaminista huolta.

Vuosi diagnoosista, joka muutti kaiken

Torstaina tuli päivälleen vuosi siitä, kun elämämme muuttui peruuttamattomasti ja saimme kuulla Benjaminin geenivirheen aiheuttamasta sairaudesta. Muistan todella elävästi sen hetken, kun mieheni soitti neurologille, joka kertoi edellisenä päivänä otetun magneettikuvauksen löydöksistä ja harvinaisesta geenivirheestä, joka on ne luultavasti aiheuttanut. Muistan täysin sen, missä kohdassa seisoin silloin olohuoneessamme ja pystyn muistamaan sen tunteen, kun jalat meinasivat pettää alta ja pakokauhu valtasi mielen. Muistan sen epäuskon ja toivottomuuden tunteen, kun katselin ulospäin aivan terveelle näyttävää pientä, iloista 5-vuotiasta poikaamme ja ymmärsin, että yhteiset päivämme täällä saattavatkin olla ihan liian pian takana. Sinä päivänä päättyi eräs ajanjakso elämässämme, ajanjakso, jolloin suru ja tuska eivät olleet jokapäiväinen vieras.  

Torstaina julkaisin tuon yllä olevan kuvan Instagram-tililläni ja kirjoitin sinne näin:

”Tässä meidän ruokapöydän ääressä usein istun miettien elämää ja juttelen Benjaminin kuvalle ja tuolle enkelipatsaalle.

Tänään mietin sitä, kuinka siitä on tasan vuosi, kun saimme kuulla ensimmäisen kerran geenivirheestä. Mietin sitä, mitä kaikkea tämä vuosi on tuonut tullessaan. Ihan kaikenlaisia tunteita – vihaa, epätoivoa, lohduttomuutta, kipua, surua, tuskaa ja luopumista, mutta myös välillä ripauksia onnea ja iloa – niitä kaikkea on tähän vuoteen mahtunut. Kuten myös taivaan kirkkaimmaksi tähdeksi lähtemistä ja uuden elämän syntymistä.

Lukemattomia päiviä ja öitä on vietetty sairaalassa ja vuoteen on mahtunut enemmän itkua, kun tiesin edes olevan mahdollista.

Tämä vuosi oli musertava ja se muutti kaiken tuoden mukanaan ikuisen ikävän ja surun.

Tämä vuosi todellakin opetti elämän rajallisuuden ja sen, että jokainen hetki voi olla viimeinen. Tämä vuosi vei paljon mukanaan ja opetti samalla sen, miten eletään hetki ja henkäys kerrallaan ilman tietoa tulevasta.

Tämä vuosi opetti ennen kaikkea sen, miten suurta voikaan rakkaus olla, rakkaus, joka ei lopu ikinä, ei edes hyvästeihin.

Jonain kauniina päivänä me vielä toivottavasti kohtaamme, niin se on uskottava."

Tämä viimeinen vuosi on muuttanut elämäni täysin. Olen ollut viimeisestä vuodesta 5,5 kuukautta raskaana, viettänyt sairaalassa yhteensä aikalailla kolme kuukautta, valvonut lukemattomia öitä, itkenyt ja surrut valtavasti ja joutunut hyvästelemään maailman rakkaimman esikoispoikamme, vain neljä kuukautta sen jälkeen, kun kuulimme geenivirheestä. Ja vain kuusi viikkoa sydäntäsärkevien hyvästien jälkeen syntyi perheeseemme pienokainen. Niin paljon tunteita laidasta laitaan ja elämän ääripäitä on tähän vuoteen mahtunut. Toivon todella, että juuri päättynyt vuoden ajanjakso oli koko elämäni kamalin vuosi, eikä elämä toisi enää tiellemme näin paljoa epäonnea ja surua. Ja kuten tuohon Instagram-julkaisunikin loppuun kirjoitin, niin jonain kauniina päivänä me vielä Benjaminin kanssa kohtaamme, niin se uskottava. Se on se ajatus, joka saa minut täällä jaksamaan.     

Miten suruista suurimmasta voi selviytyä?

Niinpä, siinä on kysymys, johon ei minulla tai varmaan kenelläkään ole oikeaa vastausta. Olen miettinyt sitäkin, että monesti puhutaan selviytymisestä, mutta mitä sillä selviytymisellä edes tarkoitetaan? Tarkoitetaanko sillä sitä, että selviää hengissä, selviää järjissään vai mitä? Sanakirjan mukaan verbille ”selviytyä” synonyymeja ovat esimerkiksi verbit suoriutua, nujertaa, päästä jonkin yli, edetä, toipua ja selvitä hengissä. Jos ajattelee selviytymisen hengissä pysymisenä, niin kyllä, olen edelleen hengissä ja edelleen suoriudun arjesta, mutta olenko päässyt yli Benjaminin poismenosta, niin en tietenkään. Ei sellaisesta koskaan voi päästä yli, olenhan menettänyt jotain kaikista rakkainta, oman lapseni.

Olen törmännyt tässä viimeisten kuukausien aikana muutaman kerran sellaiseen kommenttiin, että ”oletpa vahva, itse en olisi kyllä tuollaisesta selvinnyt”. Tuollainen kommentti tarkoitetaan ilmeisesti kannustukseksi, mutta itselleni siitä herää ajatus siitä, että eihän kukaan voi tietää, miten selviytyisi jostakin tilanteesta, ennen kuin sellainen sattuu omalle kohdalle. En minäkään olisi uskonut, että olisin hengissä ja vielä lähes järjissäni tällaisen koettelemuksen sekä surun jälkeen ja että pystyisin edelleen hymyilemään tai tuntemaan välillä suurtakin onnea tai iloa. Aiemminkin olen kirjoittanut siitä, että eihän kukaan näe ulospäin, millaista selviytymiskamppailua käyn mielessäni ja kehossani jatkuvasti. Päivän aikana ei varmasti ole kertaakaan edes kymmentä minuuttia, jolloin Benjamin ei olisi mielessäni eikä päivääkään kulu ilman itkua. Mutta surusta ja ikävästä huolimatta olen päättänyt sen, että yritän olla hukkumatta tähän suruun, vaikka se suuri osa elämääni nykyään onkin. Yritän löytää elämästä iloa ja valoa, vaikka välillä se mahdottomalle tuntuukin. Minä teen jokaikinen päivä sen päätöksen, että minun täytyy jaksaa, pieni hetki kerrallaan eteenpäin.

                       Välillä näkyy myös valoa

Totuushan on se, ettei kukaan meistä tiedä, kauanko täällä saamme aikaa viettää. Enää minua ei pelota ollenkaan oman elämäni rajallisuus, nykyään ajattelen, että joka hetki olen lähempänä sitä hetkeä, kun tapaan taas Benjaminin tai jos ei olekaan paikkaa, jossa tapaisimme, niin ainakin olen lähempänä hetkeä, jolloin tämä suru päättyy. Kuulostaa ehkä karulle, mutta kyllä se ajatus minua lohduttaa ja uskon, että nämä ovat tuttuja ajatuksia myös muille suuren surun kohdanneille. Benjamin ei saanut pitkää elämää täällä viettää ja minusta tuntuu, että sen vuoksi minun täytyy yrittää jatkaa elämääni niin hyvin, kun pystyn. Nämä kirjoitukseni ovat minulle tärkeä keino purkaa tuntemuksiani ja minulle on tärkeää, että kerron näiden myötä myös muille meidän rakkaasta Benjaminista.

Minä olen päättänyt selviytyä tästä, mitä ikinä se tarkoittaakin.     

Raskas pyhäinpäivä

Eilen oli pyhäinpäivä. Ei tuo päivä ole aiemmin ollut minulle mitenkään vallan erikoinen, monesti olen ihastellut hautausmaiden kynttilämeriä ja neljänä edellisenä pyhäinpäivänä olen muistellut erityisesti isääni, joka lähti pois luotamme 2017. Tänä vuonna pyhäinpäivä tuntui kuitenkin erityisen raskaalle, olihan tämä ensimmäinen pyhäinpäivä Benjaminin poismenon jälkeen.

Eilinen ei tavallaan eronnut muista päivistä suuresti, joka ikinen päivä minä ikävöin ja muistelen pientä rakastamme. Joka ikinen päivä meillä palaa kynttilä hänen haudallaan ja myös kotona hänen kuvansa vieressä. Eilinen erosi kuitenkin muista päivistä siitä syystä, että kävimme kirkossa, pyhäinpäivän tilaisuudessa, jossa luettiin kaikkien seurakunnassamme viimeisen vuoden aikana poisnukkuneiden nimet ja heidän muistokseen sytytettiin kynttilä. Itku alkoi saman tien, kun kirkonpenkkiin istahdin ja se jatkui myös autossa tilaisuuden jälkeen. Oli sydäntä särkevää istua tuolla ja kuulla, kuinka oman, niin valtavan rakkaan, 6-vuotiaan lapsen nimi luettiin ääneen. Koimme kuitenkin tärkeäksi mennä tuohon tilaisuuteen, vaikka raskaalle se tuntuikin.  Ajelimme tuon tilaisuuden jälkeen vielä haudalle käymään ja veimme haudalle uusia kukkia sekä kynttilöitä.

                   Siellä palaa kynttilä myös Benjaminille

Tämä pyhäinpäivä sai minut miettimään sitä, tuntuukohan pyhäinpäivä ensi vuonna yhtä raskaalle, samanlaiselle vai kenties edes hiukan helpommalle? Erilaiset juhlat tuntuvat erityisen hankalalle Benjaminin menetyksen jälkeen, pelolla jo odotan isänpäivää, Benjaminin nimipäivää joulukuussa, joulua sekä Benjaminin syntymäpäivää helmikuussa, ne ovat varmasti kaikki raskaita päiviä. En tiedä, tulevatko ne olemaan aina todella hankalia päiviä vai helpottuuko se vuosien kuluessa? Ehkä, sen näyttää meille vain aika. Jokainen päivä ja hetki Benjamin on meillä mielessä ja ehkä aika auttaa ainakin siihen, että osa tästä raastavasta tuskasta ja ikävästä muuttuu haikeaksi kaipaukseksi.  

Ei ehkä uskoa tai toivoa, mutta rakkautta

 

Meillä on ollut alusta saakka tapana mieheni kanssa kirjoitella toisillemme viestilappuja, useimmiten olemme jättäneet ne pöydälle odottamaan, kun toinen tulee esimerkiksi kotiin. Vuosien ajan kirjoittelimme toisillemme viestejä päivittäin, milloin minkäkin paperilapun, lehden tai kirjekuoren nurkkaan. Vihkipappimmekin mainitsi nuo viestilaput meitä vihkiessään, muistaakseni hän antoi neuvon, että älkää koskaan lakatko kirjoittamasta toisillenne viestejä. No, kyllä vuodet ovat vähentäneet huomattavasti tätä viestien kirjoittamista, mutta yhä edelleen jätän viestin pöydälle, jos lähden esimerkiksi yön yli kestävälle reissulle lasten kanssa miehen jäädessä kotiin töiden takia tai joskus kirjoitan viestin niin, että se on odottamassa vaikka kahvinkeittimen vieressä aamulla.

Olen useasti maininnutkin sen, kuinka korona-aikaan vain yksi vanhempi kerrallaan sai olla lapsen kanssa eristyshuoneessa. Emme halunneet, että Benjamin on hetkeäkään ilman meitä vanhempia siellä, joten näimme miehen kanssa aina vain pikaisesti sairaalavuoroa vaihtaessamme. Sen vuoksi pidin tärkeänä, että aloitimme jälleen kirjoittelemaan viestejä toisillemme, jotka jätimme sitten odottelemaan huoneemme pöydälle Ronald McDonald-talolle. Usein oli tunne, että ei ole mitään kirjoitettavaa, kaikki tuntui niin kamalalle ja oli vaikea pukea sanoiksi sitä kaikkea tunteiden myllerrystä ja epätoivoa. Samalla kuitenkin halusin kirjoittaa jälleen viestejä ja tsempata samalla itseäni ja myös miestä jaksamaan läpi sen valtavan taistelun, jota kävimme.

Etsin eilen erästä laskua ja samalla törmäsin kansioon, jonka näkeminen sai minut pysähtymään. Se kansio pitää sisällään suuren määrän erilaisia sairaalassaoloaikaan liittyviä papereita ja lisäksi sieltä löytyy lukuisia toisillemme Helsingin sairaalassaoloaikana kirjoitettuja viestejä. Luin muutaman päällimmäisimpänä olevan viestin ja pystyin muistoissani palaamaan niihin tunteisiin ja hetkiin, joita tuolloin elimme. Kaikkia viestejä en pystynyt vielä lukemaan, varmasti jonain päivänä niihin kuitenkin ajan kanssa palaan. Päällimmäisimpänä oleva viesti oli minun kirjoittamani ja siinä luki näin:

 ”Niin pysyvät nämä kolme: usko, toivo ja rakkaus. Mutta suurin niistä on rakkaus.”En tiedä, onko kauheasti uskoa tai toivoa enää jäljellä, mutta rakkautta meillä on paljon antaa toisillemme ja pojillemme. Pidetään siis siitä ainakin kiinni, vaikka mitään muuta ei meillä olisikaan. Rakastan sua aina.

En muista, missä vaiheessa olen tuon viestin kirjoittanut, luultavasti kuitenkin melko aikaisessa vaiheessa Helsingissä ollessa, sillä loppuvaiheessa oli jo selvillä, että toivoa ei ole enää jäljellä. Mutta näin lähes vuosi tuon viestin kirjoittamisen jälkeenkin olen yhä vahvasti samaa mieltä, meillä on vielä paljon rakkautta, josta pidetään kiinni, vaikka mitään muuta ei olisikaan.