Blogilista

sunnuntai 27. marraskuuta 2022

Oppiiko surua sietämään?

 

En ole kirjoittanut tänne mitään todella pitkään aikaan. En oikeastaan edes tiedä, minkä takia on mennyt niin kauan aikaa siitä, kun viimeksi istuin tietokoneen ääreen ja kirjoitin ajatuksiani ylös. Oikeasti olen kaivannutkin kirjoitusta, mutta ehkä ei vaan ole löytynyt sopivaa aikaa ja hetkeä ja sitten on käynyt sama, mitä usein saattaa käydä liikuntaharrastuksen kanssa, se vaan jää ja uudelleen aloittaminen tuntuu hankalalta. Viimeaikoina minulle on kuitenkin noussut uudelleen halu avata tietokone ja istua sen ääreen kirjoittamaan, kertomaan, mitä minulle kuuluu ja miltä tällä hetkellä elämä näyttää. Koen, että reilu vuosi sitten, kun aloin kirjoittaa surustani ja ajatuksistani, se tuntui siltä, että minun on pakko kirjoittaa, pakko kertoa, mitä pääni sisällä liikkuu, tai muuten en vaan pysty elää. Ja ihan oikeasti, se varmasti auttoi. Aikaa on kulunut ja tällä hetkellä minun on päivittäin paljon helpompi olla, kuin mitä vuosi sitten. Silloin se kamala suru, tuska ja ahdistus oli useimmiten se päällimmäinen tunne, joka hautasi alleen ne kepeämmät ja iloisemmat hetket, tai ainakin se loi tumman varjonsa niiden ylle. Nykyään minusta tuntuu, että päivissä on enemmän iloa ja valoa ja vaikka suru sekä kaipaus ovat ihan valtavan suuret edelleen, eivät ne silti ole enää jatkuvasti se vallitseva tunne. Kaipaan ihan jokainen päivä joka ikisellä solullani pientä poikakultaamme, mutta jotenkin sitä surua on ollut pakko jollain tavalla oppia sietämään ja samalla on joutunut hyväksymään sen, että jostain syystä Benjaminin elämä täällä luonamme oli aivan liian lyhyt. En enää niin usein mieti sitä, millaista elämä olisi, jos Benjamin olisi vielä täällä, sillä sen miettiminen vaan satuttaa lisää. Ennemmin yritän keskittyä siihen, että muistelen, miten ihana poika hän oli ja samalla kerron pikkusisaruksille muistoja hänestä. Ne muistot, ihanat, mutta kipeät, ne meillä onneksi on aina tallessa.

Meidän perheen elämä on ollut melko tasaista viime kuukausien ajan. Muutamia lomamatkoja, paljon yhdessä oloa ja aika tavallista arkea. Surua ja iloa, onnea sekä kaipausta. Välillä olen tehnyt vähän töitäkin, mikä on ollut itse asiassa varsin piristävää, vaikka Benjaminin sairastuessa ajattelinkin, etten ehkä enää ikinä pysty palaamaan opettajan työhön. Mutta niin vaan olen palannut ajoittain opettajan töihin ja nauttinut siitä. Vielä en kuitenkaan ole täysin töihin palaamassa, teen sen verran töitä tällä hetkellä, mikä itselle hyvälle tuntuu. Jos jotain olen tämän kaiken tapahtuneen myötä oppinut, on se, että pyrin tekemään mahdollisuuksien mukaan juuri niitä asioita, joista minulle tulee hyvä mieli. Elämässä tapahtuu paljon asioita, joihin me emme itse voi vaikuttaa, mutta on paljon myös niitä asioita, jotka ovat meidän käsissämme. Oman lapsen sairastuminen ja poismeno oli asia, johon en vaan voinut mitenkään vaikuttaa ja se tulee ikuisesti määrittämään meidän perheen elämää ja kulkemaan isona suruna mukana. Mutta se opetti myös sen, että elämä voi olla lyhyt ja sitä ei kannata tuhlata tekemällä asioita, joista ei ollenkaan nauti. Ja samalla se opetti myös sen, että elämä todella on tässä ja nyt.

maanantai 13. kesäkuuta 2022

Mihin elämä kuljettaa?


Olen viimeaikoina miettinyt ja pohtinut paljon elämääni ja sitä, millaistakohan se vielä tulee olemaan ja mitä elämällä mahdollisesti vielä voisi olla minulle tarjota. Tuntuu, että olen jotenkin jumissa monen asian kanssa, eikä ole mitään tiettyä suuntaa, jota kohti kulkea. Minulla on ollut aina mielessäni selkeästi se, mitä haluan elämässäni saavuttaa, haaveilin ihanasta miehestä, jonka kanssa menen naimisiin ja saan lapsia ja työstä, josta nautin ja lisäksi haaveilin ihan sellaisesta tavallisesta arjesta ja elämästä yhdessä perheen kanssa välillä matkustellen ja monenlaista touhuten. Elämä meni pitkään aikalailla juuri niin kuin haaveilin, opiskelin haluamaani ammattiin, menin naimisiin ja saimme ihania lapsia ja elämän, jota tavoittelin. Mutta sitten tapahtui se pahin kaikista, kaikki haaveet ja elämä murskautui sen myötä, kun lapsi sairastui ja lähti loistamaan taivaan kirkkaimmaksi tähdeksi. Ja samalla se sai aikaan sen, että tuntuu kuin olisin hukassa sen suhteen, mitä ajattelen tulevaisuudelta ja mitä haluan vielä elämässäni tehdä.

Elämässäni on edelleen jäljellä vielä hyviä asioita, vaikka jouduin luopumaan elämäni parhaasta palasesta. Tuntuu vaan usein siltä, että olen hukassa ajatusteni ja tulevaisuuden suhteen, oikein ei uskalla haaveilla enää mistään ja toisaalta kaikki tuntuu ajoittain ihan turhalta. Olen edelleen sitä mieltä, että olen löytänyt kaikista parhaiten minulle sopivan ammatin ja välillä mieli tekisi palata työelämään. Samalla kuitenkin mietin, jaksanko sitä vielä ja miltä tuntuisi syksyllä olla vastaanottamassa oppilaita ja nähdä samalla intoa täynnä olevat ekaluokkalaiset tietäen, että oma ekaluokkalainen ei päässyt ikinä koulumaailmaan. Luulen, että se tuntuisi liian pahalta ja osittain juuri siitä syystä en vielä ainakaan ihan alkusyksystä aio opettajan hommiin ainakaan täysipäiväisesti palata.  Yhtenä päivänä juuri mietin sitä, että olen ollut nyt reilun kolme vuotta pois työelämästä ja sinä aikana olen saanut kaksi lasta ja menettänyt yhden. Se tuntuu aivan kohtuuttomalta ja varmasti palaan aikalailla muuttuneena ihmisenä takaisin työelämään.  Pidän kuitenkin suuresti opetustyöstä ja uskon, että vaikka tulen palaamaan muuttuneena ihmisenä sitten aikoinaan töihin, palaan sinne samalla myös paljon vahvempana.


Elämän kulkua ei voi todellakaan ennustaa ja elämän muututtua täysin on hankala saada uudelleen kiinni siitä, minne päin on elämässä menossa. Yritän pikkuhiljaa löytää elämääni jotain uusia kivoja juttuja, uusia haasteita, uutta sisältöä, mitä vaan, mikä saisi innostumaan ja ajatuksia kohti tulevaa. Tuohon otsikon kysymykseen eli siihen, mihin elämä kuljettaa, en osaa vastata, mutta yritän nauttia hetkistä yhdessä vielä luonani olevien rakkaiden ja löytää elämään jotain uuttakin.  


perjantai 13. toukokuuta 2022

Rakas pieni 1-vuotias

 


Meidän perheen pienin täytti toissaviikolla vuoden. Ja voi miten ihana ja hurmaava hänestä onkaan kasvanut. Vauvavuosi ei todellakaan ollut sellainen, mitä etukäteen alkuraskaudessa sen toivoin ja ajattelin olevan, mutta kaikesta surusta ja tuskasta huolimatta kaikki on sujunut vauva-arjessa kuitenkin yllättävän hyvin. En toki muista ensimmäisistä kuukausista juuri mitään, selviytymistä ja omien tunteiden kanssa painimistahan se oli, ristiriitaisia tunteita, kun toisaalta ikävöi aivan valtavasti yhtä lasta ja samalla yritti luoda kiintymyssuhdetta uuteen, pienen ihmiseen, joka tarvitsi äitiä jatkuvasti. Tunnen olevani etuoikeutettu sen vuoksi, että olen saanut kolme aivan mahtavaa lasta, mutta samalla aivan valtavan surullinen siitä, etten saanut heitä jokaista pitää ikuisesti luonani.

Meidän perheen tyttösestä on kasvanut aivan omanlaisensa persoona, joka rakastaa isoveljen touhuja ja leikkejä yli kaiken. Toista isoveljeään hän ei koskaan saanut täällä tavata, mutta me kerromme kyllä aikanaan hänelle kaiken isoveljestään, kultaisesta, iloisesta pojasta. Minua suretti kauheasti ostaessani kaupasta synttärikakkutarvikkeita ja samalla ostin Benjaminin haudalle kynttilöitä ja vapun kunniaksi pienen pallon ja vappuhyrrän. Itketti se, kuinka ihana olisikaan innokkaan leipomiskaverini Benjaminin kanssa ollut tehdä pikkusiskolle kakku, mutta sen sijaan ostankin hänen haudalleen muistamisia. Se tuntuu vaan niin väärälle ja sitähän se onkin – niin kovin kovin väärin.


Kaikesta huolimatta olen valtavan onnellinen, että pieni ruskeasilmäinen tyttösemme syntyi juuri meidän perheeseemme juuri silloin, kun olimme aivan pohjalla, niin syvän ja suuren surun alle hautautuneina. Hän loi meihin uutta valoa ja toivoa toisen isoveljensä kanssa ja he antoivat syyn herätä jokaiseen päivään ja jatkamaan elämää.

Paljon onnea rakas 1-vuotias kukkaistyttö.





torstai 12. toukokuuta 2022

Armollisuus itseä kohtaan

Voi, miten pitkä, tahaton tauko tänne kirjoittamisessa onkaan tullut. Ei ole ehkä ollut aikaa istua rauhassa tietokoneen ääreen tai ehkä ei ole ollut mitään kirjoitettavaa, en tiedä. Ja mitä pidemmäksi tauko kirjoittamiseen on tullut, sitä hankalampi on ollut palata kirjoittamisen pariin. On minulle välillä tullut hetkiä, jolloin olisi tehnyt mieli kirjoittaa ajatuksia ylös, mutta myöhään iltaisin, jolloin monesti on ollut päivän ainoa rauhallinen hetki, en ole enää viitsinyt kirjoittaa, etteivät asiat jäisi liikaa pyörimään mieleen pilaten yöunia. Olen tuntenut huonoa omaatuntoa siitä, etten ole ehtinyt kirjoittamaan, mutta turhaahan se on, itseäni vartenhan tätä kirjoitan. Olenkin yrittänyt opetella armollisuutta itseäni kohtaan ja olla liikaa miettimättä asioita, mitä pitäisi tehdä ja olla kokematta huonoa omaatuntoa erilaisista asioista – elämä on liian lyhyt sekä arvaamaton tuhlattavaksi turhiin murehtimisiin.

Olen yrittänyt olla lempeämpi itseäni kohtaan, yrittäen sietää paremmin keskeneräisiä asioita tai esimerkiksi pientä sotkua kotona. Olen pyrkinyt nauttimaan hetkistä ja touhuista lasten kanssa ilman, että takaraivossa jyskyttää ajatus siitä, mitä pitäisi tehdä. Se on hankalaa, kun on tottunut aiemmin elämään melko hektistä elämää ja osittain myös suorittanut sitä kiireistä arkea. Se vaatii tietynlaista muutosta omassa ajattelutavassa ja toiminnassa. Mutta olen huomannut, että kaiken elämässä eteen tulleen kamaluuden myötä on ihan oikeasti alkanut eri tavalla arvostamaan pieniäkin asioita ja on vielä syvemmin ymmärtänyt sen, mikä tässä elämässä ihan oikeasti on tärkeää. Ei esimerkiksi täydellisen siisti koti ole varmasti se asia, jota vanhana muistelen tai jonka lapset lapsuudesta muistavat. Kyllä ne ovat ne ihanat yhteiset hetket ja retket, jotka haluan muistaa ja jotka haluan myös lapsien muistavan.  Armollisuus itseä ja omaa toimintaa kohtaan, sen yritän muistaa joka päivä.



perjantai 1. huhtikuuta 2022

Puoli vuotta blogin perustamisesta – kannattiko aloittaa?

 

Tajusin hetki sitten, että siitä, kun avasin blogini muiden luettavaksi, on aikalailla puoli vuotta. Toki ensimmäiset tekstit olivat syntyneet suurimmaksi osaksi jo aiemmin, enkä alkuun niitä kirjoittaessani ajatellut, että ainakaan kovin monen ihmisen antaisin niitä lukea. Se suurin syy, miksi aloin kirjoittaa blogia ja miksi avasin sen myös muiden luettavaksi, oli puhtaasti se, että minusta tuntui siltä, että hukun niiden kaikkien päässäni risteilevien ajatusten ja surun alle, enkä tiedä, miten pääsen elämässä eteenpäin, jos en jotenkin saa sanoitettua ajatuksiani ja suruani. Ihmisten kohtaaminen oli hankalaa, minua varottiin, välteltiin ja tein sitä myös itse. Puolituttuja kohdatessani mietin aina, tietävätkö he, mikä suru meitä on kohdannut ja tietävätkö he, että meillä on pieni vauva, joka ei todellakaan syntynyt korvaamaan poismennyttä lasta, vaan hän oli tulossa perheeseemme jo ennen kuin koko sairaudesta oli mitään tietoakaan. Tuntui valtavan isolta asialta avata ajatuksiani muiden luettavaksi, mutta koin sen oman elämän jatkamiseni kannalta pakolliseksi. Ja onko minua kaduttanut se jälkikäteen? Ei, ei todellakaan.

Tavoitteeni ei ollut kerätä blogilleni mitään isoa lukijakuntaa enkä sitä ole tehnytkään. Joskus olen katsonut kävijämääriä, en edes viikoittain, ja ollut välillä yllättynyt, kuinka moni on blogiani lukenut. Minulle ei ole mitään väliä sillä, kuinka moni tekstejäni lukee, sillä kirjoitan näitä itselleni, omana surutyönä ja osittain myös omana päiväkirjanani. Tiedän sukulaisteni ja ystävieni käyvän täällä lukemassa ajatuksiani ja minun onkin usein helpompi kirjoittaa tänne asioista, kuin puhua niistä ääneen, tämä toimii minulle eräänlaisena terapiana. Olen huomannut, että syksyllä minulla vielä pyöri ajatuksia ja kaikenlaisia asioita ihan jatkuvasti päässäni, eikä suru jättänyt hetkeksikään rauhaan. Minun oli pakko saada purettua niitä kirjoittaen ja se ihan oikeasti auttoi. Tällä hetkellä suru on todella kovasti läsnä edelleen jokaisena päivänä, mutta ehkä koen, ettei pääni ole enää ihan niin täynnä jäsentämättömiä asioita kaiken aikaa.

Samaan aikaan tämän blogin kanssa perustin myös uuden Instagram-tilin, enkä ole sitäkään katunut. Olen luonteeltani sosiaalinen, mutta ihmisten kohtaaminen on ollut hankalampaa Benjaminin sairastumisen ja poismenon jälkeen. Instagramin kautta olen löytänyt paljon vertaistukea ja siellä on ollut helpompi myös olla sosiaalinen kuin kasvotusten. Olen huomannut, että vaikka tänne laitan välillä kuvia Benjaminista, en niitä Instagramiin oikeastaan laita, sillä niiden jatkuva näkeminen on liian tuskallista. On ollut helpompi pitää Instagramin sisältö hieman kevyempänä kuin tämä blogi.

Blogien suurin kulta-aika taitaa olla vahvasti takanapäin ja monet aiemmin blogia kirjoittaneet ovatkin siirtyneet kokonaan pois julkaisemaan sisältöä muille alustoille. Suosittelen kuitenkin vahvasti blogin aloittamista, jos kirjoittaminen kiinnostaa ja jos se tuntuu itsestä kiinnostavalta asialta. Minulle blogin kirjoittamisen aloitus oli iso päätös, mutta en todellakaan ole sitä katunut. Valtavan hyvää terapiaa ja ajatusten läpikäymistä tämä on ollut ja suuri apu surutyössäni. Ajattelin siis jatkaa tätä, ihan niin kauan kuin tämä hyvälle tuntuu.      


tiistai 22. maaliskuuta 2022

Vuosi surumatkaa takana

 

”Sinä lähdit, et kertonut minne. Tähdeksikö asetuit vai tuulenako kuiskaat puissa? Vai olitko se häikäisevä aalto, jonka rannalla näin? Vaan kun kuuntelen tarkoin, sinä sittenkin kerrot - teihin jäin.”

Viime perjantaina tuli vuosi täyteen tätä loppuelämän kestävää surumatkaa, vuosi siitä, kun meidän maailman rakkain pieni Benjamin lähti loistamaan taivaan kirkkaimmaksi tähdeksi. Tuo päivä tuntui pahalle, mutta ei kuitenkaan oikeastaan paljoa pahemmalta kuin vaikka sitä edeltävä tai sitä seuraava päivä. Helmikuussa ollut Benjaminin syntymäpäivä tuntui paljon pahemmalta ja surullisemmalta, en tiedä helpottiko nyt oloa se, että emme ole kotona vaan edelleen reissussa Suomen toisella puolen.

Olen kuullut sanottavan, ettei se ensimmäinen vuosi menetyksen jälkeen olekaan se pahin ja uskon, että se voi hyvinkin olla niin. Tämä vuosi on ollut uudenlaisen elämän opettelua ja aikamoista selviytymistä sekä suorittamista päivästä toiseen ja saattaa olla, että jatkossa on hankalampaakin. Luulen, että tämän menetyksen lopullisuuden ja koko kauheuden tajuaa todella vasta pidemmän ajan kuluessa. Sitä en kuitenkaan tahdo etukäteen murehtia, sillä olen oppinut, että asioita, niin hyviä kuin pahojakin, tapahtuu ilman, että me voimme niihin vaikuttaa. Elämää on elettävä tässä ja nyt. En osaa sanoa, onko tämä vuosi mennyt nopeasti vai hitaasti. Toisaalta tuntuu, että siitä ei ole kauaakaan kuin elämämme muuttui täysin ja menetimme pienen rakkaamme, mutta toisaalta tuntuu taas, että siitä on ikuisuus, kun hän oli vielä luonamme ja elämä oli normaalia. Ikävä on ollut ihan jokainen päivä ja hetki eikä ikävän määrä ole ainakaan yhtään lieventynyt.

Ja niin kuin tuossa alkuun kirjoittamassani runossa sanotaan, emme me tiedä, mihin pieni rakkaamme lähti. Haluan kuitenkin uskoa, että ihanalle, tähtisilmäiselle, pelitouhuja rakastaneelle pojalle oli tarvetta taivaan pelikentillä, siellä taidettiin tarvita juuri tuollaista ystävällistä, aina iloista ja touhukasta poikaa, todellista taistelijaa. Haluan myös uskoa, että jonain päivänä saamme jälleen kohdata toisemme. Jos totta puhutaan, en ole ihan varma, uskonko siihen, että on olemassa jotain muutakin kuin tämä maailma ja elämä, mutta kyllä se minun oloani helpottaa, kun ajattelen, että ei Benjaminin elämä loppunut siihen vähän yli vuoden takaiseen hetkeen, jolloin hänen sydämensä lakkasi lyömästä.

Me, jotka tänne vielä saimme jäädä, me ikävöimme ja rakastamme pientä kultapoikaamme niin kamalan kovasti. Hän ei jostain käsittämättömästä syystä tänne luoksemme saanut pidemmäksi aikaa jäädä, mutta meihin hän todellakin jäi - ikuisiksi ajoiksi.

 



keskiviikko 9. maaliskuuta 2022

Irtiotto arjesta

 

Minulla ei olekaan ollut aiemmin näin pitkää taukoa tänne kirjoittamisesta, mutta nyt tämä tauko on tullut oikeastaan vähän vahingossa. Välillä on tullut ajatuksia mieleen, jotka olisin halunnut kirjoittaa ylös, mutta yksinkertaisesti ei vaan oikein ollut aikaa tai energiaa siihen. Mieliala on ollut melko vaihteleva viimeaikoina, välillä on ollut mukavia päiviä ja hetkiä, mutta vastapainoksi niille on ollut myös synkkiä hetkiä, jolloin tuntuu, ettei pienintäkään valonsädettä ole näkyvissä. Uutiset sodasta ja maailmantilanteesta ovat toki myös osaltaan vaikuttaneet siihen, että ahdistuksen määrä on kasvanut ja olenkin pohtinut, miten maailmassa ja omassa elämässä on parin viime vuoden aikana tapahtunut asioita, joita en aiemmin edes osannut pelätä.

Useampi kuukausi sitten aloimme suunnittelemaan pientä yhdistettyä työ- ja vapaa-ajanreissua keväälle. Matkustimmekin reilu viikko sitten toiselle puolelle Suomea vähän pidemmäksi aikaa, tarkoituksena saada vähän vaihtelua perusarkeen ja muuta tekemistä surun täyttämään elämään. Mies tekee kyllä töitä täälläkin, mutta vähemmän kuin normaalisti, joten meillä on mahdollisuus viettää enemmän aikaa koko perheen kesken. Itselleni tämä on tervetullutta vaihtelua arkeen, vaikka tietysti päivissä on paljon samaa täälläkin tietysti perusaskareineen ja kotihommineen.


On ollut ihana touhuilla pikkuisten kanssa lumisissa maisemissa, mutta jatkuvasti minulle tulee mieleen, miten Benjaminkin olisi ollut näistä touhuista innoissaan. Olen ikävöinyt ja kaivannut häntä valtavasti täällä ollessa, varmasti takaraivossa on myös se, että ensi viikolla tulee vuosi täyteen siitä, kun näimme viimeisen kerran tuon ihanan poikamme. Ensimmäisenä iltana itkin sitä, että en ottanut Benjaminin paperista valokuvaa tänne mukaan, vaikka onhan minulla puhelimessa tuhansia kuvia hänestä ja niitä päivittäin katselen. Silti se, etten ottanut kuvaa mukaan tuntui pahalta, vaikka kyllä minä niin ajattelen, että hän meidän mukanamme kulkee jatkuvasti ja kaikkialla. Toivottavasti hän jostain tuolta pilvien takaa, auringonsätein meitä tervehtii ja näkee meidät.  Karmean kova ikävä on, mutta toivotaan, että tämä pieni irtiotto tuo meille kuitenkin toivottua vaihtelua ja valoa arkeen.