Äitiysloman viimeinen päivä

Keskiviikkona oli viimeinen virallinen äitiyslomapäiväni. En ole kuitenkaan vielä töihin menossa, joten samanlainen arki pikkuisten kanssa kotona kyllä jatkuu. Jotenkin tämä äitiysloman päättyminen on kuitenkin saanut oloni haikeaksi ja myös surulliseksi, surulliseksi siitä, kuinka tästä tuli niin erilainen, mitä ihan alkuraskaudessa ajattelin sekä haaveilin. En haaveillut mistään kovin erikoisesta, mutta muistan, kuinka suunnittelin tekeväni vaunulenkkejä vauvan kanssa eskariin- ja kerhoonvientireissuilla ja kuinka haavelin ihanasta, rauhallisesta arjesta vauvan ja hänen isoveljiensä kanssa.  No, eipä tästä todellakaan tullut sellainen, mitä ajattelin, niin kuin ei tullut tästä loppuelämästäkään.

Äitiyslomani alkoi huhtikuussa, vain kuusi päivää Benjaminin hautajaisten jälkeen. Olin silloin aivan rikkinäinen, sydän ja koko elämä täysin pirstaleina. Kaikki tuntui niin valtavan raskaalle, synkälle ja pimeälle ja minkäänlaista iloa tai valoa ei ollut näkyvissä. Jostain sitä valoa on kuitenkin tämän äitiysloman aikana onneksi löytynyt ja monia hyviä hetkiä olemme saaneet kokea.  Kauheasti en ole muistoissani uskaltanut edes palata aiempiin äitiyslomamuistoihini poikien vauva-ajoilta, mutta kyllä minä muistan, kuinka ihania ne olivat, täynnä onnea ja yhdessäoloa. Tähän äitiyslomaan on mahtunut valtavasti itkua, lohduttomuutta ja surua, mutta onneksi tähän on kuulunut myös paljon yhdessä vietettyjä hetkiä, suukkoja ja haleja, jotka tuovat sitä pientä iloa jokaiseen päivään. 

Kiitollinen saan olla, että jo kolmannen kerran sain viettää äitiyslomaa ja parasta tässä äitiyslomassa on ehdottomasti ollut näiden pienten ihanien kanssa vietetty aika ilman kiirettä mihinkään. Ja oivallus siitä, että elämä on tässä ja nyt.

Hetken tunsin olevani muutakin kuin enkelilapsen äiti

 

Tällä viikolla on päiviin mahtunut monenlaista kiirettä perusarjen touhujen lisäksi, tulevaisuuden opiskelu- ja työjuttujen miettimistä, kirpparivaatteiden läpikäyntiä ja hinnoittelua sekä ystävien tapaamista. Välillä on ollut vahvasti sellainen olo, että takki on aika tyhjä ja tuntuu, ettei mikään oikein tunnu miltään. Sen takia täällä bloginkin puolella on ollut aika hiljaista, tuntuu, että pyörittelen vaan päässäni niitä samoja ajatuksia ja tuntemuksia uudelleen ja uudelleen tulematta niiden kanssa yhtään valmiimmaksi tai ehjemmäksi. Onneksi tämä viikonloppu on kuitenkin ollut ihan onnistunut ja moni asia on tuonut minulle iloa.

Eilen illalla kävin rakkaan ystäväni kanssa kahdestaan iltaa istumassa ja syömässä hyvin. En edes muista, koska olisin viimeksi käynyt ravintolassa ilman lapsia tai ollut pidemmän aikaa yksin pois kotoa. Olikin aika piristävää valmistautua iltaan, pukea kiva mekko ylle ja lähteä ihan rauhassa hetkeksi pois kotoa. 

Lapsilla oli mennyt sillä välin tosi hyvin iskän kanssa kotona ja se on tärkeää, että hänkin saa viettää aikaa lasten kanssa ihan rauhassa ja keskenään. Olen ollut aiemmin tosi huono ottamaan omaa aikaa arjessa, mutta yritän opetella siihen, sillä se, että äiti saa välillä hetken hengähtää siitä ihanasta, mutta tosi intensiivisestä lapsiarjesta, tekee niin hyvää mielelle ja siitä saa taas voimaa siihen tavalliseen arkeen.

Oli ihana jutella ystävän kanssa kaikesta, ihan tavallisista kuulumisista, muistella jotain vanhoja juttuja ja jutella myös vähän tulevaisuuden haaveista ja toiveista. Toki juttelimme myös surullisista asioista, mutta pääosin pyrimme keskittymään vaan kaikkeen positiiviseen ja hetkellisesti tunsin olevani myös jotain muutakin kuin valtavan surullinen enkelipojan äiti. Tottakai tulen se olemaan aina ja onhan se tietysti mielessä ihan kaiken aikaa, mutta oli hienoa huomata, että olen yhä sen lisäksi myös paljon muuta. Hienoa oli myös huomata, että pystyn edelleen nauramaan spontaanisti ja nauttimaan hyvästä ruuasta ja seurasta. Voi kunpa elämä kohtelisi jatkossa hellemmin ja elämäämme tulisi lisää hetkiä, joihin sisältyy niin naurua kuin iloakin.  

Voi kunpa olisimme saaneet juhlia pientä synttärisankariamme

 

Keskiviikkona tuli täyteen 7 vuotta siitä, kun minusta tuli äiti ja meistä tuli perhe, pieni ihana poika syntyi meille silloin pitkän synnytyksen jälkeen. Voi kuinka onnellisia ja haltioituneita me hänestä olimmekaan ja voi miten ihana, iloinen ja rakas poika hänestä kasvoikaan. Keskiviikkona meidän pieni Benjamin olisi täyttänyt, tai toki hän täyttikin, 7 vuotta, mutta suruksemme emme saaneet tuota päivää juhlia yhdessä hänen kanssaan. Saimme pitää hänet vain kuusi vuotta kuusi viikkoa ja kaksi päivää luonamme. Ihania hetkiä ja retkiä saimme tuona aikana yhdessä kokea, mutta niin paljon jäi kokematta ja näkemättä ja se tuntuu ihan valtavan musertavalta, se, ettei yhteisiä muistoja tule enää enempää.

Keskiviikkona ajelimme heti aamulla haudalle. Veimme sinne seitsemän kynttilää, muutaman pienen lahjan ja kortit. Se tuntui meille tärkeälle, vaikka emme me ajattele, että Benjamin on siellä. Me ajattelemme, että hän on meidän mukanamme jokaisessa hetkessä ja henkäyksessä, tuulenvireenä, auringonpaisteena, linnunlauluna sekä perhosen siipien havinana. Keskiviikkona olo tuntui erityisen raskaalle, mieleeni palasi ne aiempien vuosien syntymäpäivät, kaksi vuotta sitten juhlistimme Benjaminia Hoplopissa, vuosi sitten olimme juuri siirtyneet Tampereelle sairaalaan ja alkoi jo olla melko varmaa, ettei enempää yhteisiä syntymäpäiviä täällä meille yhdessä tule. Tänä vuonna tuon syntymäpäivän lähestyminen tuntui jo etukäteen valtavan raskaana olona niin mielessä kuin kehossa, mutta kyllä me siitä päivästä selvisimme, vaikka kovasti itketti ja surettikin.

Keskiviikkona me muistelimme pientä rakastamme ihan niin kuin muistelemme tietysti jokainen päivä. Toivon, että hän sai viettää jossain tuolla pilvien takana ihanan juhlapäivän pelaten sydämensä kyllyydestä sählyä tai jääkiekkoa, sillä sitä touhua hän kaikista eniten rakasti. Me rakastamme ja kaipaamme tuota pientä synttärisankaria nyt, aina ja ikuisesti ja toivomme, että vielä joskus tuolla pilvien takana kohtaamme tuon iloisen, ihanan pojan. Hänet, joka teki meistä perheen seitsemän vuotta sitten.