Olen
viimeaikoina miettinyt ja pohtinut paljon elämääni ja sitä, millaistakohan se
vielä tulee olemaan ja mitä elämällä mahdollisesti vielä voisi olla minulle tarjota.
Tuntuu, että olen jotenkin jumissa monen asian kanssa, eikä ole mitään tiettyä
suuntaa, jota kohti kulkea. Minulla on ollut aina mielessäni selkeästi se, mitä
haluan elämässäni saavuttaa, haaveilin ihanasta miehestä, jonka kanssa menen
naimisiin ja saan lapsia ja työstä, josta nautin ja lisäksi haaveilin ihan
sellaisesta tavallisesta arjesta ja elämästä yhdessä perheen kanssa välillä
matkustellen ja monenlaista touhuten. Elämä meni pitkään aikalailla juuri niin
kuin haaveilin, opiskelin haluamaani ammattiin, menin naimisiin ja saimme
ihania lapsia ja elämän, jota tavoittelin. Mutta sitten tapahtui se pahin kaikista,
kaikki haaveet ja elämä murskautui sen myötä, kun lapsi sairastui ja lähti loistamaan
taivaan kirkkaimmaksi tähdeksi. Ja samalla se sai aikaan sen, että tuntuu kuin
olisin hukassa sen suhteen, mitä ajattelen tulevaisuudelta ja mitä haluan vielä
elämässäni tehdä.
Elämässäni
on edelleen jäljellä vielä hyviä asioita, vaikka jouduin luopumaan elämäni
parhaasta palasesta. Tuntuu vaan usein siltä, että olen hukassa ajatusteni ja
tulevaisuuden suhteen, oikein ei uskalla haaveilla enää mistään ja toisaalta
kaikki tuntuu ajoittain ihan turhalta. Olen edelleen sitä mieltä, että olen
löytänyt kaikista parhaiten minulle sopivan ammatin ja välillä mieli tekisi
palata työelämään. Samalla kuitenkin mietin, jaksanko sitä vielä ja miltä
tuntuisi syksyllä olla vastaanottamassa oppilaita ja nähdä samalla intoa täynnä
olevat ekaluokkalaiset tietäen, että oma ekaluokkalainen ei päässyt ikinä
koulumaailmaan. Luulen, että se tuntuisi liian pahalta ja osittain juuri siitä
syystä en vielä ainakaan ihan alkusyksystä aio opettajan hommiin ainakaan
täysipäiväisesti palata. Yhtenä päivänä
juuri mietin sitä, että olen ollut nyt reilun kolme vuotta pois työelämästä ja
sinä aikana olen saanut kaksi lasta ja menettänyt yhden. Se tuntuu aivan
kohtuuttomalta ja varmasti palaan aikalailla muuttuneena ihmisenä takaisin työelämään.
Pidän kuitenkin suuresti opetustyöstä ja
uskon, että vaikka tulen palaamaan muuttuneena ihmisenä sitten aikoinaan
töihin, palaan sinne samalla myös paljon vahvempana.
Elämän
kulkua ei voi todellakaan ennustaa ja elämän muututtua täysin on hankala saada
uudelleen kiinni siitä, minne päin on elämässä menossa. Yritän pikkuhiljaa
löytää elämääni jotain uusia kivoja juttuja, uusia haasteita, uutta sisältöä,
mitä vaan, mikä saisi innostumaan ja ajatuksia kohti tulevaa. Tuohon otsikon
kysymykseen eli siihen, mihin elämä kuljettaa, en osaa vastata, mutta yritän nauttia
hetkistä yhdessä vielä luonani olevien rakkaiden ja löytää elämään jotain
uuttakin.
