Rakas pieni 1-vuotias

 

Meidän perheen pienin täytti toissaviikolla vuoden. Ja voi miten ihana ja hurmaava hänestä onkaan kasvanut. Vauvavuosi ei todellakaan ollut sellainen, mitä etukäteen alkuraskaudessa sen toivoin ja ajattelin olevan, mutta kaikesta surusta ja tuskasta huolimatta kaikki on sujunut vauva-arjessa kuitenkin yllättävän hyvin. En toki muista ensimmäisistä kuukausista juuri mitään, selviytymistä ja omien tunteiden kanssa painimistahan se oli, ristiriitaisia tunteita, kun toisaalta ikävöi aivan valtavasti yhtä lasta ja samalla yritti luoda kiintymyssuhdetta uuteen, pienen ihmiseen, joka tarvitsi äitiä jatkuvasti. Tunnen olevani etuoikeutettu sen vuoksi, että olen saanut kolme aivan mahtavaa lasta, mutta samalla aivan valtavan surullinen siitä, etten saanut heitä jokaista pitää ikuisesti luonani.

Meidän perheen tyttösestä on kasvanut aivan omanlaisensa persoona, joka rakastaa isoveljen touhuja ja leikkejä yli kaiken. Toista isoveljeään hän ei koskaan saanut täällä tavata, mutta me kerromme kyllä aikanaan hänelle kaiken isoveljestään, kultaisesta, iloisesta pojasta. Minua suretti kauheasti ostaessani kaupasta synttärikakkutarvikkeita ja samalla ostin Benjaminin haudalle kynttilöitä ja vapun kunniaksi pienen pallon ja vappuhyrrän. Itketti se, kuinka ihana olisikaan innokkaan leipomiskaverini Benjaminin kanssa ollut tehdä pikkusiskolle kakku, mutta sen sijaan ostankin hänen haudalleen muistamisia. Se tuntuu vaan niin väärälle ja sitähän se onkin – niin kovin kovin väärin.

Kaikesta huolimatta olen valtavan onnellinen, että pieni ruskeasilmäinen tyttösemme syntyi juuri meidän perheeseemme juuri silloin, kun olimme aivan pohjalla, niin syvän ja suuren surun alle hautautuneina. Hän loi meihin uutta valoa ja toivoa toisen isoveljensä kanssa ja he antoivat syyn herätä jokaiseen päivään ja jatkamaan elämää.

Paljon onnea rakas 1-vuotias kukkaistyttö.

Armollisuus itseä kohtaan

Voi, miten pitkä, tahaton tauko tänne kirjoittamisessa onkaan tullut. Ei ole ehkä ollut aikaa istua rauhassa tietokoneen ääreen tai ehkä ei ole ollut mitään kirjoitettavaa, en tiedä. Ja mitä pidemmäksi tauko kirjoittamiseen on tullut, sitä hankalampi on ollut palata kirjoittamisen pariin. On minulle välillä tullut hetkiä, jolloin olisi tehnyt mieli kirjoittaa ajatuksia ylös, mutta myöhään iltaisin, jolloin monesti on ollut päivän ainoa rauhallinen hetki, en ole enää viitsinyt kirjoittaa, etteivät asiat jäisi liikaa pyörimään mieleen pilaten yöunia. Olen tuntenut huonoa omaatuntoa siitä, etten ole ehtinyt kirjoittamaan, mutta turhaahan se on, itseäni vartenhan tätä kirjoitan. Olenkin yrittänyt opetella armollisuutta itseäni kohtaan ja olla liikaa miettimättä asioita, mitä pitäisi tehdä ja olla kokematta huonoa omaatuntoa erilaisista asioista – elämä on liian lyhyt sekä arvaamaton tuhlattavaksi turhiin murehtimisiin.

Olen yrittänyt olla lempeämpi itseäni kohtaan, yrittäen sietää paremmin keskeneräisiä asioita tai esimerkiksi pientä sotkua kotona. Olen pyrkinyt nauttimaan hetkistä ja touhuista lasten kanssa ilman, että takaraivossa jyskyttää ajatus siitä, mitä pitäisi tehdä. Se on hankalaa, kun on tottunut aiemmin elämään melko hektistä elämää ja osittain myös suorittanut sitä kiireistä arkea. Se vaatii tietynlaista muutosta omassa ajattelutavassa ja toiminnassa. Mutta olen huomannut, että kaiken elämässä eteen tulleen kamaluuden myötä on ihan oikeasti alkanut eri tavalla arvostamaan pieniäkin asioita ja on vielä syvemmin ymmärtänyt sen, mikä tässä elämässä ihan oikeasti on tärkeää. Ei esimerkiksi täydellisen siisti koti ole varmasti se asia, jota vanhana muistelen tai jonka lapset lapsuudesta muistavat. Kyllä ne ovat ne ihanat yhteiset hetket ja retket, jotka haluan muistaa ja jotka haluan myös lapsien muistavan.  Armollisuus itseä ja omaa toimintaa kohtaan, sen yritän muistaa joka päivä.