Milloin äitiydestä tuli jotain, mitä saa vapaasti arvostella?

Olen viimeaikoina miettinyt paljon muiden ihmisten elämän ja toiminnan arvostelemista, tuntuu, että nykyään täytyy aina miettiä valtavan tarkasti, uskaltaa sanoa tai tehdä tai esimerkiksi julkaista sosiaalisessa mediassa. Tuntuu, että etenkin vanhemmuus ja äitiys on asia, joka joutuu kovasti tarkastelun alle. Vääränlaisia kenkävalintoja, liian lyhyttä tai liian pitkää imetysaikaa, perhepetiä, lasten ruokailua ja vaikka mitä arvostellaan surutta ja se ei ole minusta oikein. Toki olen varmasti sortunut myös itse arvostelemaan jotain muiden valintoja tai tekemisiä vanhempina, mutta nykyään en lähde muita arvostelemaan – miksi minulla olisi oikeus puuttua muiden tekemisiin? Ja toki siis lapsille haitalliseen tai vaaralliseen äitiyteen tulee puuttua, mutta tässä tekstissäni, kun puhun äideistä tai äitiydestä, puhun nimenomaan ihan tavallisista äideistä, jotka kohtelevat lapsiaan hyvin ja rakastavasti.

Olen imettänyt kaikkia meidän lapsia, tätä pienintä edelleen ja en yhtään tiedä jatkanko sitä vuoden ikään saakka tai vielä vaikka kaksi vuotta. Imetin Benjaminia pitkään, yli kaksi vuotta. Kovin moni ei tiennyt, että imetysaika oli niin pitkä, sillä en uskaltanut kertoa siitä peläten muiden arvostelua. Sillä jotkut niistä, jotka siitä tiesivät, kommentoivat, että ”koskas aiot lopettaa, eikö jo olisi aika”, tai muuta vastaavaa. Se ei tuntunut minusta silloin mukavalta ja näin jälkikäteen niiden kommenttien ajatteleminen tuntuu vielä kamalammalta ja saa minut miettimään, mikä oikeus kenelläkään on kommentoida niinkin yksityistä asiaa kuin imetystä. Eihän se ole keneltäkään muulta pois, jos minä imetän pitkään ja WHO:n suosituskin on kahden vuoden imetysaika. Benjaminilla ei ollut mitään ongelmia hampaiden tai purennan kanssa, että eipä se ainakaan siihen mitään vaikuttanut. Lisäksi hän ennen vakavaa sairastumistaan oli todella terve, ihan muutama kuumetauti hänellä vain elämänsä aikana oli ja muuten hän oli hyvin terve, en tiedä auttoiko pitkä imetys siihen vai ei, mutta ei se ainakaan ollut haitaksi hänen terveydelleen. Nyt kun mietin tuota pitkää imetysaikaa, niin osaatte varmasti arvata, että päivääkään en sitä lyhentäisi ja olen valtavan iloinen siitä, että pidin pääni muiden arvosteluista huolimatta ja imetin niin pitkään. Niin tärkeitä, ihania yhteisiä hetkiä ne meille olivat.   

On erikoista, että kukaan oikeasti viitsii arvostella toisten äitiyttä, sillä eihän kukaan meistä äideistä ole osallistunut johonkin äitiyden kisaan, jossa jaetaan Hyvä äiti-palkintoja. Ei äitiys ole mikään kilpailu, jossa saa tai pitää arvostella toisia. Minulle on henkilökohtaisesti ainakin ihan sama, antaako joku äiti lapselleen pelkkää korviketta tai täysimettääkö joku toinen puoli vuotta, ei se ole mielestäni mikään äitiyden mittari. Jokainenhan meistä yrittää varmasti olla se paras mahdollinen äiti omille lapsilleen ja niin kuin me äidit ollaan erilaisia, niin ovat myös lapsetkin. Ja se mikä sopii toiselle ei välttämättä sovi ollenkaan toiselle.

Ja kyllä, on olemassa edelleen asioita, joihin arvostelu osana kuuluu. Itse olen aikoinaan osallistunut kisoihin, joihin nimenomaan kuuluu arvostelu, mutta olen tiennyt sen jo niihin lähtiessäni. Minulle oli ihan ok, että ulkonäköäni arvosteltiin, koska olinhan itse hakeutunut sinne ja etenkin silloin missikisoissa arvioitiin vielä nimenomaan enemmän myös sitä, kuinka leveä lantio meillä oli tai muuta sellaista. Mutta olenko lapsia halutessani hakenut samalla johonkin äitiyden kisaan, jossa arvostellaan esimerkiksi sitä, onko lapsillani paljasjalkakengät tai kauanko imetän, niin en. Äitiys ei ole minkäänlainen kilpailu, jossa jaetaan palkintoja sille, joka tekee hienoiten soseita lapsilleen tai noudattaa parhaiten jonkun toisen tekemiä suosituksia. Minulle äitiys merkitsee ainakin sitä, että yritän olla mahdollisimman hyvä, turvallinen ja rakastava äiti lapsilleni. Kukaan ei ole oikeutettu arvostelemaan minun tai kenenkään muun äitiyttä ja sen vuoksi en itse ainakaan aio enää arvostella muita.

Olen miettinyt viimeaikoina myös sitä, millainen surevan äidin kuuluisi olla. Pelkään, että joku arvostelee minua siitäkin, että en sure oikealla tavalla tai kritisoi jotain, mitä teen. Oli suuri kynnys julkaista tämä blogi ja aloittaa samalla myös Instagram-tili, johon jaan meidän arkeamme. Instagramiin yhtenä päivänä kirjoitinkin, että aina, kun julkaisen sinne jotain ”hömppää” vaikka lastenvaatteista, niin minusta tuntuu, että se on jotenkin väärin tai että muut alkavat arvostelemaan minua sen takia, ettei se ole soveliasta surevalle äidille. Mutta jokainen meistä on erilainen ja jokaisen tavat myös käsitellä surua ovat erilaisia. Minä olen sureva äiti ikuisen ikävän kanssa, mutta sen lisäksi olen muutakin ja elämääni kuuluu edelleen myös paljon muuta kuin surua ja tuskaa. Miksi en siis kertoisi myös siitä? Luultavasti juuri sen takia, että pelkään arvostelua ja kritiikkiä ja pelkään, että mieleni ei sitä ehkä kestä. Mutta otan silti sen riskin, sillä kirjoittaminen ja arkeni jakaminen auttaa minua tässä surutyössäni, se on osa sitä.

Tämä teksti syntyi aikamoisella vauhdilla ja ajatuksenjuoksulla. Minulla olisi aiheesta paljon kirjoitettavaa, mutta lopetan tämän nyt tähän ja palaan ehkä aiheeseen vielä myöhemmin. Se kantava ajatus, joka minut sai tämän kirjoittamaan oli se, että eihän arvostella turhaan muiden äitiyttä vaan ollaan lempeitä ja suvaitsevaisia muita kohtaan, jokainen meistä varmasti tekee äitinä parhaansa.