En
ole kirjoittanut tänne mitään todella pitkään aikaan. En oikeastaan edes tiedä,
minkä takia on mennyt niin kauan aikaa siitä, kun viimeksi istuin tietokoneen
ääreen ja kirjoitin ajatuksiani ylös. Oikeasti olen kaivannutkin kirjoitusta,
mutta ehkä ei vaan ole löytynyt sopivaa aikaa ja hetkeä ja sitten on käynyt
sama, mitä usein saattaa käydä liikuntaharrastuksen kanssa, se vaan jää ja
uudelleen aloittaminen tuntuu hankalalta. Viimeaikoina minulle on kuitenkin
noussut uudelleen halu avata tietokone ja istua sen ääreen kirjoittamaan,
kertomaan, mitä minulle kuuluu ja miltä tällä hetkellä elämä näyttää. Koen,
että reilu vuosi sitten, kun aloin kirjoittaa surustani ja ajatuksistani, se
tuntui siltä, että minun on pakko kirjoittaa, pakko kertoa, mitä pääni sisällä
liikkuu, tai muuten en vaan pysty elää. Ja ihan oikeasti, se varmasti auttoi. Aikaa
on kulunut ja tällä hetkellä minun on päivittäin paljon helpompi olla, kuin
mitä vuosi sitten. Silloin se kamala suru, tuska ja ahdistus oli useimmiten se
päällimmäinen tunne, joka hautasi alleen ne kepeämmät ja iloisemmat hetket, tai
ainakin se loi tumman varjonsa niiden ylle. Nykyään minusta tuntuu, että
päivissä on enemmän iloa ja valoa ja vaikka suru sekä kaipaus ovat ihan
valtavan suuret edelleen, eivät ne silti ole enää jatkuvasti se vallitseva
tunne. Kaipaan ihan jokainen päivä joka ikisellä solullani pientä
poikakultaamme, mutta jotenkin sitä surua on ollut pakko jollain tavalla oppia
sietämään ja samalla on joutunut hyväksymään sen, että jostain syystä
Benjaminin elämä täällä luonamme oli aivan liian lyhyt. En enää niin usein
mieti sitä, millaista elämä olisi, jos Benjamin olisi vielä täällä, sillä sen miettiminen
vaan satuttaa lisää. Ennemmin yritän keskittyä siihen, että muistelen, miten
ihana poika hän oli ja samalla kerron pikkusisaruksille muistoja hänestä. Ne
muistot, ihanat, mutta kipeät, ne meillä onneksi on aina tallessa.
.jpeg)
Meidän
perheen elämä on ollut melko tasaista viime kuukausien ajan. Muutamia
lomamatkoja, paljon yhdessä oloa ja aika tavallista arkea. Surua ja iloa, onnea
sekä kaipausta. Välillä olen tehnyt vähän töitäkin, mikä on ollut itse asiassa varsin
piristävää, vaikka Benjaminin sairastuessa ajattelinkin, etten ehkä enää ikinä
pysty palaamaan opettajan työhön. Mutta niin vaan olen palannut ajoittain
opettajan töihin ja nauttinut siitä. Vielä en kuitenkaan ole täysin töihin
palaamassa, teen sen verran töitä tällä hetkellä, mikä itselle hyvälle tuntuu.
Jos jotain olen tämän kaiken tapahtuneen myötä oppinut, on se, että pyrin
tekemään mahdollisuuksien mukaan juuri niitä asioita, joista minulle tulee hyvä
mieli. Elämässä tapahtuu paljon asioita, joihin me emme itse voi vaikuttaa,
mutta on paljon myös niitä asioita, jotka ovat meidän käsissämme. Oman lapsen
sairastuminen ja poismeno oli asia, johon en vaan voinut mitenkään vaikuttaa ja
se tulee ikuisesti määrittämään meidän perheen elämää ja kulkemaan isona suruna mukana. Mutta se opetti myös
sen, että elämä voi olla lyhyt ja sitä ei kannata tuhlata tekemällä asioita,
joista ei ollenkaan nauti. Ja samalla se opetti myös sen, että elämä todella on
tässä ja nyt.
