Vuosi surumatkaa takana

 

”Sinä lähdit, et kertonut minne. Tähdeksikö asetuit vai tuulenako kuiskaat puissa? Vai olitko se häikäisevä aalto, jonka rannalla näin? Vaan kun kuuntelen tarkoin, sinä sittenkin kerrot - teihin jäin.”

Viime perjantaina tuli vuosi täyteen tätä loppuelämän kestävää surumatkaa, vuosi siitä, kun meidän maailman rakkain pieni Benjamin lähti loistamaan taivaan kirkkaimmaksi tähdeksi. Tuo päivä tuntui pahalle, mutta ei kuitenkaan oikeastaan paljoa pahemmalta kuin vaikka sitä edeltävä tai sitä seuraava päivä. Helmikuussa ollut Benjaminin syntymäpäivä tuntui paljon pahemmalta ja surullisemmalta, en tiedä helpottiko nyt oloa se, että emme ole kotona vaan edelleen reissussa Suomen toisella puolen.

Olen kuullut sanottavan, ettei se ensimmäinen vuosi menetyksen jälkeen olekaan se pahin ja uskon, että se voi hyvinkin olla niin. Tämä vuosi on ollut uudenlaisen elämän opettelua ja aikamoista selviytymistä sekä suorittamista päivästä toiseen ja saattaa olla, että jatkossa on hankalampaakin. Luulen, että tämän menetyksen lopullisuuden ja koko kauheuden tajuaa todella vasta pidemmän ajan kuluessa. Sitä en kuitenkaan tahdo etukäteen murehtia, sillä olen oppinut, että asioita, niin hyviä kuin pahojakin, tapahtuu ilman, että me voimme niihin vaikuttaa. Elämää on elettävä tässä ja nyt. En osaa sanoa, onko tämä vuosi mennyt nopeasti vai hitaasti. Toisaalta tuntuu, että siitä ei ole kauaakaan kuin elämämme muuttui täysin ja menetimme pienen rakkaamme, mutta toisaalta tuntuu taas, että siitä on ikuisuus, kun hän oli vielä luonamme ja elämä oli normaalia. Ikävä on ollut ihan jokainen päivä ja hetki eikä ikävän määrä ole ainakaan yhtään lieventynyt.

Ja niin kuin tuossa alkuun kirjoittamassani runossa sanotaan, emme me tiedä, mihin pieni rakkaamme lähti. Haluan kuitenkin uskoa, että ihanalle, tähtisilmäiselle, pelitouhuja rakastaneelle pojalle oli tarvetta taivaan pelikentillä, siellä taidettiin tarvita juuri tuollaista ystävällistä, aina iloista ja touhukasta poikaa, todellista taistelijaa. Haluan myös uskoa, että jonain päivänä saamme jälleen kohdata toisemme. Jos totta puhutaan, en ole ihan varma, uskonko siihen, että on olemassa jotain muutakin kuin tämä maailma ja elämä, mutta kyllä se minun oloani helpottaa, kun ajattelen, että ei Benjaminin elämä loppunut siihen vähän yli vuoden takaiseen hetkeen, jolloin hänen sydämensä lakkasi lyömästä.

Me, jotka tänne vielä saimme jäädä, me ikävöimme ja rakastamme pientä kultapoikaamme niin kamalan kovasti. Hän ei jostain käsittämättömästä syystä tänne luoksemme saanut pidemmäksi aikaa jäädä, mutta meihin hän todellakin jäi - ikuisiksi ajoiksi.

 

Irtiotto arjesta

 

Minulla ei olekaan ollut aiemmin näin pitkää taukoa tänne kirjoittamisesta, mutta nyt tämä tauko on tullut oikeastaan vähän vahingossa. Välillä on tullut ajatuksia mieleen, jotka olisin halunnut kirjoittaa ylös, mutta yksinkertaisesti ei vaan oikein ollut aikaa tai energiaa siihen. Mieliala on ollut melko vaihteleva viimeaikoina, välillä on ollut mukavia päiviä ja hetkiä, mutta vastapainoksi niille on ollut myös synkkiä hetkiä, jolloin tuntuu, ettei pienintäkään valonsädettä ole näkyvissä. Uutiset sodasta ja maailmantilanteesta ovat toki myös osaltaan vaikuttaneet siihen, että ahdistuksen määrä on kasvanut ja olenkin pohtinut, miten maailmassa ja omassa elämässä on parin viime vuoden aikana tapahtunut asioita, joita en aiemmin edes osannut pelätä.

Useampi kuukausi sitten aloimme suunnittelemaan pientä yhdistettyä työ- ja vapaa-ajanreissua keväälle. Matkustimmekin reilu viikko sitten toiselle puolelle Suomea vähän pidemmäksi aikaa, tarkoituksena saada vähän vaihtelua perusarkeen ja muuta tekemistä surun täyttämään elämään. Mies tekee kyllä töitä täälläkin, mutta vähemmän kuin normaalisti, joten meillä on mahdollisuus viettää enemmän aikaa koko perheen kesken. Itselleni tämä on tervetullutta vaihtelua arkeen, vaikka tietysti päivissä on paljon samaa täälläkin tietysti perusaskareineen ja kotihommineen.

On ollut ihana touhuilla pikkuisten kanssa lumisissa maisemissa, mutta jatkuvasti minulle tulee mieleen, miten Benjaminkin olisi ollut näistä touhuista innoissaan. Olen ikävöinyt ja kaivannut häntä valtavasti täällä ollessa, varmasti takaraivossa on myös se, että ensi viikolla tulee vuosi täyteen siitä, kun näimme viimeisen kerran tuon ihanan poikamme. Ensimmäisenä iltana itkin sitä, että en ottanut Benjaminin paperista valokuvaa tänne mukaan, vaikka onhan minulla puhelimessa tuhansia kuvia hänestä ja niitä päivittäin katselen. Silti se, etten ottanut kuvaa mukaan tuntui pahalta, vaikka kyllä minä niin ajattelen, että hän meidän mukanamme kulkee jatkuvasti ja kaikkialla. Toivottavasti hän jostain tuolta pilvien takaa, auringonsätein meitä tervehtii ja näkee meidät.  Karmean kova ikävä on, mutta toivotaan, että tämä pieni irtiotto tuo meille kuitenkin toivottua vaihtelua ja valoa arkeen.