Enhän vain unohda?

Meidän pieni poika olisi täyttänyt tämän kuukauden alussa jo kahdeksan vuotta. Ja tietysti hän täyttikin, mutta niin surullista kuin se onkin, emme saanut enää juhlia yhdessä sitä. Sen sijaan, että olisin valinnut kaupasta kakkukynttilöitä, käytin kaupassa pitkän aikaa siihen, että valitsin kaikista kauneimmat kynttilät haudalle. Alkuun mietin, että en pysty sinä päivänä menemään töihin, pyydän sen vapaapäiväksi, mutta mitä lähemmäksi tuo päivä tuli, sitä varmempi olin, että päivä on minulle helpompi, jos olen normaalisti töissä. Kerroin yhdelle läheiselle työkaverilleni etukäteen, että päivä voi olla minulle hankala, mutta töiden tekeminen sujui sinä päivänä hyvin, vaikka tietysti jatkuvasti olikin mielessä se, että pieni synttärisankari ei enää ole luonamme. Vein jo edellisenä iltana haudalle kynttilät palamaan ja työpäivän jälkeen ajelin sinne uudelleen.

Suurin itku ja ahdistus minulle tuli synttäripäivää edeltävänä iltana, kun mietin, juhlistaisimmeko synttäripäivää silti kotona jotenkin, vaikka enkelipoika ei kakkua itse olekaan puhaltamassa. Mieleeni tuli ajatus, jos vaikka tekisin ruuaksi Benjaminin lempiruokaa. Saatuani tuon ajatuksen mieleen tuli minulle yhtäkkiä mieleen kauhea pakokauhu, kurkkua kuristi enkä meinannut saada henkeä ja se johtui täysin siitä, että tajusin, etten minä muista, mikä oli Benjaminin lempiruoka. Muistan kyllä, että hän piti spagetista, kiinalaisesta ruuasta ja sushista, mutta oliko hänellä joku ehdoton lempiruoka, ehkä ei, tai en minä sitä ainakaan muista. Se hetki tuntui aivan kamalalle, sillä tajusin, että vaikka kuinka haluaisin muistaa ikuisesti kaiken pienestä pojastamme, aikaa kuluu ja joltain osilta muistot haalenee, halusimme tai emme. Jälleen palasi mieleeni myös se surullinen ajatus, ettei niitä yhteisiä muistoja vaan tule enää lisää, ei vaikka kuinka niin toivoisin. Mieleeni hiipi ajatus, että enhän vain unohda niitä kuutta ihanaa yhteistä vuotta, jotka saimme yhdessä viettää.

Enhän minä niitä tietenkään unohda, en ikinä unohda elämäni tärkeintä ihmistä, mutta en minä valitettavasti kaikkea hänestä tule aina muistamaan, niin kuin en nytkään enää kyennyt muistamaan, oliko hänellä joku lempiruoka. Hänen synttäripäivänään töissä syömään mennessä koin kuitenkin pienen ilonhäivähdyksen mielessäni nähdessäni, että ruokana oli kasvissosekeittoa. En ehkä muistanut pienen pojan suosikkiruokaa, mutta inhokkiruuan, sen kyllä muistan, se oli ehdottomasti juurikin kasvissosekeitto.

Poikakulta, en minä sinua unohda, en ikinä.