Rakas pieni 1-vuotias

 

Meidän perheen pienin täytti toissaviikolla vuoden. Ja voi miten ihana ja hurmaava hänestä onkaan kasvanut. Vauvavuosi ei todellakaan ollut sellainen, mitä etukäteen alkuraskaudessa sen toivoin ja ajattelin olevan, mutta kaikesta surusta ja tuskasta huolimatta kaikki on sujunut vauva-arjessa kuitenkin yllättävän hyvin. En toki muista ensimmäisistä kuukausista juuri mitään, selviytymistä ja omien tunteiden kanssa painimistahan se oli, ristiriitaisia tunteita, kun toisaalta ikävöi aivan valtavasti yhtä lasta ja samalla yritti luoda kiintymyssuhdetta uuteen, pienen ihmiseen, joka tarvitsi äitiä jatkuvasti. Tunnen olevani etuoikeutettu sen vuoksi, että olen saanut kolme aivan mahtavaa lasta, mutta samalla aivan valtavan surullinen siitä, etten saanut heitä jokaista pitää ikuisesti luonani.

Meidän perheen tyttösestä on kasvanut aivan omanlaisensa persoona, joka rakastaa isoveljen touhuja ja leikkejä yli kaiken. Toista isoveljeään hän ei koskaan saanut täällä tavata, mutta me kerromme kyllä aikanaan hänelle kaiken isoveljestään, kultaisesta, iloisesta pojasta. Minua suretti kauheasti ostaessani kaupasta synttärikakkutarvikkeita ja samalla ostin Benjaminin haudalle kynttilöitä ja vapun kunniaksi pienen pallon ja vappuhyrrän. Itketti se, kuinka ihana olisikaan innokkaan leipomiskaverini Benjaminin kanssa ollut tehdä pikkusiskolle kakku, mutta sen sijaan ostankin hänen haudalleen muistamisia. Se tuntuu vaan niin väärälle ja sitähän se onkin – niin kovin kovin väärin.

Kaikesta huolimatta olen valtavan onnellinen, että pieni ruskeasilmäinen tyttösemme syntyi juuri meidän perheeseemme juuri silloin, kun olimme aivan pohjalla, niin syvän ja suuren surun alle hautautuneina. Hän loi meihin uutta valoa ja toivoa toisen isoveljensä kanssa ja he antoivat syyn herätä jokaiseen päivään ja jatkamaan elämää.

Paljon onnea rakas 1-vuotias kukkaistyttö.