Voi,
miten pitkä, tahaton tauko tänne kirjoittamisessa onkaan tullut. Ei ole ehkä
ollut aikaa istua rauhassa tietokoneen ääreen tai ehkä ei ole ollut mitään
kirjoitettavaa, en tiedä. Ja mitä pidemmäksi tauko kirjoittamiseen on tullut,
sitä hankalampi on ollut palata kirjoittamisen pariin. On minulle välillä
tullut hetkiä, jolloin olisi tehnyt mieli kirjoittaa ajatuksia ylös, mutta
myöhään iltaisin, jolloin monesti on ollut päivän ainoa rauhallinen hetki, en
ole enää viitsinyt kirjoittaa, etteivät asiat jäisi liikaa pyörimään mieleen
pilaten yöunia. Olen tuntenut huonoa omaatuntoa siitä, etten ole ehtinyt
kirjoittamaan, mutta turhaahan se on, itseäni vartenhan tätä kirjoitan. Olenkin
yrittänyt opetella armollisuutta itseäni kohtaan ja olla liikaa miettimättä
asioita, mitä pitäisi tehdä ja olla kokematta huonoa omaatuntoa erilaisista asioista
– elämä on liian lyhyt sekä arvaamaton tuhlattavaksi turhiin murehtimisiin.
Olen
yrittänyt olla lempeämpi itseäni kohtaan, yrittäen sietää paremmin keskeneräisiä
asioita tai esimerkiksi pientä sotkua kotona. Olen pyrkinyt nauttimaan hetkistä
ja touhuista lasten kanssa ilman, että takaraivossa jyskyttää ajatus siitä,
mitä pitäisi tehdä. Se on hankalaa, kun on tottunut aiemmin elämään melko
hektistä elämää ja osittain myös suorittanut sitä kiireistä arkea. Se vaatii
tietynlaista muutosta omassa ajattelutavassa ja toiminnassa. Mutta olen
huomannut, että kaiken elämässä eteen tulleen kamaluuden myötä on ihan oikeasti
alkanut eri tavalla arvostamaan pieniäkin asioita ja on vielä syvemmin ymmärtänyt
sen, mikä tässä elämässä ihan oikeasti on tärkeää. Ei esimerkiksi täydellisen
siisti koti ole varmasti se asia, jota vanhana muistelen tai jonka lapset lapsuudesta
muistavat. Kyllä ne ovat ne ihanat yhteiset hetket ja retket, jotka haluan
muistaa ja jotka haluan myös lapsien muistavan. Armollisuus itseä ja omaa toimintaa kohtaan,
sen yritän muistaa joka päivä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti