Blogilista

sunnuntai 27. marraskuuta 2022

Oppiiko surua sietämään?

 

En ole kirjoittanut tänne mitään todella pitkään aikaan. En oikeastaan edes tiedä, minkä takia on mennyt niin kauan aikaa siitä, kun viimeksi istuin tietokoneen ääreen ja kirjoitin ajatuksiani ylös. Oikeasti olen kaivannutkin kirjoitusta, mutta ehkä ei vaan ole löytynyt sopivaa aikaa ja hetkeä ja sitten on käynyt sama, mitä usein saattaa käydä liikuntaharrastuksen kanssa, se vaan jää ja uudelleen aloittaminen tuntuu hankalalta. Viimeaikoina minulle on kuitenkin noussut uudelleen halu avata tietokone ja istua sen ääreen kirjoittamaan, kertomaan, mitä minulle kuuluu ja miltä tällä hetkellä elämä näyttää. Koen, että reilu vuosi sitten, kun aloin kirjoittaa surustani ja ajatuksistani, se tuntui siltä, että minun on pakko kirjoittaa, pakko kertoa, mitä pääni sisällä liikkuu, tai muuten en vaan pysty elää. Ja ihan oikeasti, se varmasti auttoi. Aikaa on kulunut ja tällä hetkellä minun on päivittäin paljon helpompi olla, kuin mitä vuosi sitten. Silloin se kamala suru, tuska ja ahdistus oli useimmiten se päällimmäinen tunne, joka hautasi alleen ne kepeämmät ja iloisemmat hetket, tai ainakin se loi tumman varjonsa niiden ylle. Nykyään minusta tuntuu, että päivissä on enemmän iloa ja valoa ja vaikka suru sekä kaipaus ovat ihan valtavan suuret edelleen, eivät ne silti ole enää jatkuvasti se vallitseva tunne. Kaipaan ihan jokainen päivä joka ikisellä solullani pientä poikakultaamme, mutta jotenkin sitä surua on ollut pakko jollain tavalla oppia sietämään ja samalla on joutunut hyväksymään sen, että jostain syystä Benjaminin elämä täällä luonamme oli aivan liian lyhyt. En enää niin usein mieti sitä, millaista elämä olisi, jos Benjamin olisi vielä täällä, sillä sen miettiminen vaan satuttaa lisää. Ennemmin yritän keskittyä siihen, että muistelen, miten ihana poika hän oli ja samalla kerron pikkusisaruksille muistoja hänestä. Ne muistot, ihanat, mutta kipeät, ne meillä onneksi on aina tallessa.

Meidän perheen elämä on ollut melko tasaista viime kuukausien ajan. Muutamia lomamatkoja, paljon yhdessä oloa ja aika tavallista arkea. Surua ja iloa, onnea sekä kaipausta. Välillä olen tehnyt vähän töitäkin, mikä on ollut itse asiassa varsin piristävää, vaikka Benjaminin sairastuessa ajattelinkin, etten ehkä enää ikinä pysty palaamaan opettajan työhön. Mutta niin vaan olen palannut ajoittain opettajan töihin ja nauttinut siitä. Vielä en kuitenkaan ole täysin töihin palaamassa, teen sen verran töitä tällä hetkellä, mikä itselle hyvälle tuntuu. Jos jotain olen tämän kaiken tapahtuneen myötä oppinut, on se, että pyrin tekemään mahdollisuuksien mukaan juuri niitä asioita, joista minulle tulee hyvä mieli. Elämässä tapahtuu paljon asioita, joihin me emme itse voi vaikuttaa, mutta on paljon myös niitä asioita, jotka ovat meidän käsissämme. Oman lapsen sairastuminen ja poismeno oli asia, johon en vaan voinut mitenkään vaikuttaa ja se tulee ikuisesti määrittämään meidän perheen elämää ja kulkemaan isona suruna mukana. Mutta se opetti myös sen, että elämä voi olla lyhyt ja sitä ei kannata tuhlata tekemällä asioita, joista ei ollenkaan nauti. Ja samalla se opetti myös sen, että elämä todella on tässä ja nyt.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti