Puoli vuotta blogin perustamisesta – kannattiko aloittaa?

 

Tajusin hetki sitten, että siitä, kun avasin blogini muiden luettavaksi, on aikalailla puoli vuotta. Toki ensimmäiset tekstit olivat syntyneet suurimmaksi osaksi jo aiemmin, enkä alkuun niitä kirjoittaessani ajatellut, että ainakaan kovin monen ihmisen antaisin niitä lukea. Se suurin syy, miksi aloin kirjoittaa blogia ja miksi avasin sen myös muiden luettavaksi, oli puhtaasti se, että minusta tuntui siltä, että hukun niiden kaikkien päässäni risteilevien ajatusten ja surun alle, enkä tiedä, miten pääsen elämässä eteenpäin, jos en jotenkin saa sanoitettua ajatuksiani ja suruani. Ihmisten kohtaaminen oli hankalaa, minua varottiin, välteltiin ja tein sitä myös itse. Puolituttuja kohdatessani mietin aina, tietävätkö he, mikä suru meitä on kohdannut ja tietävätkö he, että meillä on pieni vauva, joka ei todellakaan syntynyt korvaamaan poismennyttä lasta, vaan hän oli tulossa perheeseemme jo ennen kuin koko sairaudesta oli mitään tietoakaan. Tuntui valtavan isolta asialta avata ajatuksiani muiden luettavaksi, mutta koin sen oman elämän jatkamiseni kannalta pakolliseksi. Ja onko minua kaduttanut se jälkikäteen? Ei, ei todellakaan.

Tavoitteeni ei ollut kerätä blogilleni mitään isoa lukijakuntaa enkä sitä ole tehnytkään. Joskus olen katsonut kävijämääriä, en edes viikoittain, ja ollut välillä yllättynyt, kuinka moni on blogiani lukenut. Minulle ei ole mitään väliä sillä, kuinka moni tekstejäni lukee, sillä kirjoitan näitä itselleni, omana surutyönä ja osittain myös omana päiväkirjanani. Tiedän sukulaisteni ja ystävieni käyvän täällä lukemassa ajatuksiani ja minun onkin usein helpompi kirjoittaa tänne asioista, kuin puhua niistä ääneen, tämä toimii minulle eräänlaisena terapiana. Olen huomannut, että syksyllä minulla vielä pyöri ajatuksia ja kaikenlaisia asioita ihan jatkuvasti päässäni, eikä suru jättänyt hetkeksikään rauhaan. Minun oli pakko saada purettua niitä kirjoittaen ja se ihan oikeasti auttoi. Tällä hetkellä suru on todella kovasti läsnä edelleen jokaisena päivänä, mutta ehkä koen, ettei pääni ole enää ihan niin täynnä jäsentämättömiä asioita kaiken aikaa.

Samaan aikaan tämän blogin kanssa perustin myös uuden Instagram-tilin, enkä ole sitäkään katunut. Olen luonteeltani sosiaalinen, mutta ihmisten kohtaaminen on ollut hankalampaa Benjaminin sairastumisen ja poismenon jälkeen. Instagramin kautta olen löytänyt paljon vertaistukea ja siellä on ollut helpompi myös olla sosiaalinen kuin kasvotusten. Olen huomannut, että vaikka tänne laitan välillä kuvia Benjaminista, en niitä Instagramiin oikeastaan laita, sillä niiden jatkuva näkeminen on liian tuskallista. On ollut helpompi pitää Instagramin sisältö hieman kevyempänä kuin tämä blogi.

Blogien suurin kulta-aika taitaa olla vahvasti takanapäin ja monet aiemmin blogia kirjoittaneet ovatkin siirtyneet kokonaan pois julkaisemaan sisältöä muille alustoille. Suosittelen kuitenkin vahvasti blogin aloittamista, jos kirjoittaminen kiinnostaa ja jos se tuntuu itsestä kiinnostavalta asialta. Minulle blogin kirjoittamisen aloitus oli iso päätös, mutta en todellakaan ole sitä katunut. Valtavan hyvää terapiaa ja ajatusten läpikäymistä tämä on ollut ja suuri apu surutyössäni. Ajattelin siis jatkaa tätä, ihan niin kauan kuin tämä hyvälle tuntuu.