Miksi blogi?

Tämä blogi syntyi puhtaasti siitä syystä, että tuntemusteni ja ajatusteni kirjoittaminen helpottaa omaa oloani. En ole koskaan aiemmin kirjoittanut blogia, enkä sellaisen kirjoittamisesta ole aiemmin edes haaveillut. Olen kyllä aina rakastanut kirjoittamista ja lukenut paljon blogeja laidasta laitaan. Tykkään paljon kauniista vaatteista, joten sen myötä olen varmaan alun perin blogien pariin eksynyt. Harkitsin blogin aloittamista alkutalvesta, kun lähdimme kiireellä Helsinkiin lastensairaalaan kantasolusiirtoihin. Se ei sitten kuitenkaan tuntunut hyvältä ajatukselta ja näin jälkikäteen ja lopputuloksen tietäen ajateltuna on hyvä, etten aloittanut tuolloin blogia. Meillä ei ollut ollenkaan onnea tai tuuria matkassa sillä reissulla ja ne kahdeksan viikkoa siellä olivat niin hirveät ja lohduttomat, että tällä hetkellä ainakin tuntuu, että en tahtoisi enää ikinä palata niihin tapahtumiin ja tunnelmiin kovin yksityiskohtaisesti. Korona, jonka vuoksi vain yksi vanhempi sai olla eristyshuoneessa kerrallaan lapsen seurana, toi vielä omat haasteensa ja kamaluutensa siihen ajanjaksoon.

Siihen, millainen blogi tästä tulee, en osaa vastata. Enhän tiedä sitäkään, millainen elämäni tulee olemaan huomenna tai esimerkiksi kuukauden päästä. Tämä Benjaminin sairastuminen opetti viimeistään sen, että elämää ei kannata suunnitella liikaa eteenpäin vaan pitää elää joka hetki täysillä – ikinä ei voi tietää, mitä se eteen tuo ja milloin. Luulen, että tulen kirjoittamaan tänne myös ihan tavallisesta arjestamme, arjesta, jossa suru ja ilo kulkevat käsikädessä. Meillä ei ole kauheasti ollut voimia kohdata ihmisiä, eikä mikään turhanpäiväinen jutustelu tunnu enää useimmiten luontevalle.  Itse olen jonkun verran nähnyt läheisimpiä sukulaisia ja ystäviä, niitä, jotka tiesivät Benjaminin sairastamisestakin. Jotkut kaverit ovat laittaneet viestiä ja kysyneet, miten voimme, mutta olen kokenut kauhean hankalaksi vastata siihen. Voisin vastata, että ihan hyvin, mutta ei sekään aivan pidä paikkaansa, sillä enhän minä voi kokoajan ihan hyvin, meidän lapsemme ei ole enää täällä ja olen kauhean surullinen ja minulla on jatkuva ikävä. Sen vuoksi olen välillä jättänyt vastaamatta viesteihin, en vaan ole osannut vastata niihin. Toivottavasti minulle viestiä laittaneet lukevat nyt tätä ja ymmärtävät, miksi en ole vastannut. Lisäksi on ollut hankala vastata viesteihin, sillä kovin moni ei tiedä, että meillä on vauva.

En ole aiemmissakaan raskauksissa halunnut kertoa kovin aikaisessa vaiheessa raskaudesta muille ja pienen vatsan kanssa se onkin ollut helppoa salailla. Viime marraskuussa olin raskausviikolla 13, kun selvitys Benjaminin geenivirheestä alkoi. En siihen mennessä ollut kertonut juuri kenellekään raskaudesta ja sen jälkeen raskaudesta kertominen tuntui hankalalle ja väärälle: ” Benjamin on vakavasti sairas ja meille on tulossa vauvakin, josta emme vielä tosin tiedä, onko hänellä myös sama geenivirhe ja saammeko edes pitää häntä”. Piinaavat viikot olivat senkin suhteen edessä ja vasta raskausviikolla 20 saimme kuulla, että meille on tulossa geenivirheetön tyttö.

Koko raskaus oli kuitenkin ihan taka-alalla ja viimeisenä mielessä, sillä kaikki huomio oli tietenkin Benjaminissa ja hänen hoidossaan. Jotenkin tuntui, että en halunnut kenellekään raskaudesta edes puhua, vaikka vauva olikin todella toivottu ja odotettu. Minulle tuli olo, että muut ajattelisivat, että meille tulee heti uusi lapsi vanhan tilalle, vaikka asia ei todellakaan ollut niin, sillä vauva oli jo tulossa ennen Benjaminin sairastumista. Ehkä kukaan ei olisi oikeasti edes ajatellut niin, mutta siltä minusta tuntui ja sen takia vauvasta emme kauheasti muille kertoilleet.

Kirjoitan tänne varmasti paljon muistoista, jotka liittyvät Benjaminiin, ehkä kerron asioista, jotka minua ovat surussani auttaneet ja varmaan ihan kaikesta, mitä mieleen tulee. Luultavasti kirjoitan meidän arjesta iloineen ja suruineen. En tiedä, tuleeko tätä lukemaan kukaan, mutta ainakin läheiset ihmiset varmasti mielellään lukevat täältä meidän kuulumisia ja itsellenihän tätä pohjimmiltaan kuitenkin kirjoitan. Olen tehnyt myös uuden Instagram-tilin nimellä ullamaijajohanna, johon luultavasti sitten laitan enemmän ihan arkisia kuvia ja asioita meidän elämästä. Sinne voi siis halutessaan tulla seuraamaan meidän elämää.

Luulen, että kirjoitan tätä blogia lähinnä itselleni, muistiksi ja muistoksi. Kirjaan tänne muistoja Benjaminista sekä meidän arjestamme. Hetki sitten yritin muistella, millainen oli vauvamme ensimmäinen kuukausi, mitä toukokuussa teimme, mutta en millään muistanut. Elämä ja arki ovat ajoittain aikamoista selviytymistaistelua eikä yksittäiset hetket jää muistiin, ehkä tämä niiden kirjoittaminen voi auttaa siinä. 

Toivon, että näistä kirjoituksistani voisi olla apua, jos joku kohtaa elämässään jotain tämän kaltaista kamaluutta – lohtua, että elämä voi vielä jatkua suuren menetyksen jälkeenkin ja että arki voi olla ihan hyvää valtavan surunkin kanssa. Ehkä meidän loppujen lopuksi kuitenkin melko tavallisen lapsiperheen arjen seuraaminen voi kiinnostaa muita.  Me menetimme Benjaminin myötä valtavasti, mutta meillä on elämässä vielä paljon syitä, joiden takia jaksaa aamulla herätä, kaikista tärkeimpänä niistä nuo kaksi pientä, jotka täällä vielä saamme pitää.