Puoli vuotta

Kuusi kuukautta eli puoli vuotta. Se on aika, joka on kulunut siitä, kun viimeksi sain pitää Benjaminia sylissäni, puristaa hänen kädestään ja sanoa hänelle, että rakastan. Välillä uskottelen aina hetken itselleni, että Benjamin on vain jossakin matkalla, josta hän pian palaa, mutta oikeasti kyllä ymmärrän, ettemme häntä tänne enää takaisin saa. Toisaalta tuntuu, että siitä kuin Benjamin lähti pois luotamme, on vain pieni silmänräpäys, toisaalta taas tuntuu, että siitä on iäisyys. Ikävä ja suru, se on läsnä jatkuvasti, raastavana kipuna ja tuskana. Päivät eivät kuitenkaan ole pelkkää surua ja itkua, vaikka ei ole päivääkään mennyt ilman itkua. Itku tulee yleensä täysin yllättäen, useimmiten jonkun muiston tullessa mieleen. Suru tuntuu monesti kuin aallolta, joka tulee päälle ja jonka alta ei meinaa päästä pois. Se surun aalto ei kysele sopivaa paikkaa tai aikaa, se saattaa yllättää kesken kauppareissun, leikkipuistossa tai keskellä yötä. Lopulta sen alta pääsee kuitenkin pois, mutta seuraava aalto odottaa jo hetken päässä. Ehkä aaltojen tulon väli pikkuhiljaa ajan kuluessa pitenee, mutta ei varmasti ikinä lopu kokonaan. 

Puoli vuotta sitten oli torstai ja luulen, että sää oli pilvinen. Muistoissani koko viime talvi ja kevät ovat vaan pilvistä, synkkää ja harmaata, ihan niin kuin elämäkin silloin oli. Yllätyin muutaman kerran viime kesänä, kun joku mainitsi, kuinka hyvä ja luminen talvi oli. Me vietimme lähes koko talven eristyksissä sisätiloissa, eikä minulle ollut mitään väliä, millainen ilma ulkona oli, kun lapsemme taisteli hengestään.

Heräsin puoli vuotta sitten tuona maaliskuisena aamuna siihen, kun Benjamin hengitteli vieressäni tiheämmin kuin yleensä. Muutama lyhyt hengityskatkos Benjaminille tuli kotisairaanhoidon käydessä meillä aamulla ja aloimme aavistaa, että yhteistä aikaa ei taida olla enää paljoa jäljellä. Makoilimme vierekkäin sängyllä, silittelin häntä, kerroin kaikista ihanista ja mukavista asioista ja kuuntelimme musiikkia, josta tiesin Benjaminin pitävän. Uskon, että hänellä oli siinä kainalossani hyvä ja turvallinen olo.

Olen aiemmin kuullut jonkun sanovan, että kuoleman hetki voi olla kaunis, enkä ole oikein sitä ymmärtänyt. Nyt kuitenkin ymmärrän, sillä mielestäni se hetki oli kaikessa kamaluudessaankin jollakin tapaa kaunis. Olen onnellinen siitä, että sain olla ihan lähellä ja läsnä hetkellä, jolloin Benjamin nukkui ikiuneen, omassa tutussa ja turvallisessa kodissa rakas pehmolelu sylissään. Sillä hetkellä, kun hänen kultaisen sydämensä syke lakkasi, nousi hänen kasvoilleen pieni hymynkare – meistä tuntui, että hän viestitti sillä meille, että äiti ja isi älkää olko surullisia, ei minulla ole enää mitään hätää.  Siitä hetkestä alkoi meillä erilainen elämä, elämä surun kanssa ja ilman maailman rakkainta poikaa. Onneksi surun keskellä näkyy myös joka päivä ilonpilkahduksia, vaikka puoli vuotta sitten ajattelimme, että kaikki ilo katosi elämästämme lopullisesti yhdessä Benjaminin kanssa. Niin lähti enkeli kultainen luo taivaan omien enkelten, eläen aina muistoissamme ja sydämissämme.