Ihmisten kohtaaminen

Benjaminin poislähdön jälkeen meidän kotimme muistutti kukkakauppaa, jossa jokainen oma ja aika moni muilta lainattu maljakko oli täynnä mitä kauneimpia kukkakimppuja. Oven takana oli usein kukkakaupan tuomia kukkalähetyksiä ja itkin asetellessani niitä maljakoihin, ne kimput oli lähetetty, koska poikamme ei ollut enää täällä. Saimme valtavasti kukkia ja adresseja, ystäviltä, sukulaisilta, perhetutuilta, naapureilta, nykyisiltä ja entisiltä työpaikoilta. Muistettiin meitä myös muulla tavalla: yhdet tuttavat toivat meille oven taakse kauppakassit täynnä ruokaa ja se oli minusta ihanaa. Ihanaa, sillä jokainen kauppareissu tuntui todella hankalalta, koska pelkäsin törmääväni johonkin tuttuun kaupassa tai alkavani itkemään yhtäkkiä. 

Ruokakassin tai valmiin ruuan tuominen surun kohdanneeseen perheeseen on mielestäni todella hyvä idea. Ruokakassit helpottivat meidän arkeamme, olihan meillä kotona alle 2-vuotias, joka tarvitsi edelleen viisi ateriaa päivässä, vaikka suru oli kotiimme tullutkin. Yhtenä päivänä minulle oli tullut puhelu vieraasta numerosta, joka pienen selvittelyn jälkeen paljastui Ruokaboksi-palvelun numeroksi. Kerroin innoissani siskolleni, että ne ovat varmaan soittaneet minulle, koska joku on tilannut meille Ruokaboksin. No eihän ne sen takia olleet soittaneet, vaan sen takia, että niiden toimitusalue oli laajentunut meidän asuinalueelle ja saisin 10 euron alennuksen ensimmäisestä tilauksestani. Vinkkinä siis sanoisin, että jos kohtaat suruperheen, niin mieti, voisitko muistaa perhettä vaikka viemälle heille valmista ruokaa, tilata kotiin siivouspalvelun tai käydä kaupassa heidän puolestaan? Jos mietit, että et tiedä, mistä he pitävät, niin osta jotain ihan tavallista, esimerkiksi maitoa, kananmunia, vihanneksia, hedelmiä, suklaata ja kaurahiutaleita.

Ihmisten kohtaaminen tuntui keväällä minusta todella hankalalle, nyt olen huomannut sen olevan jo helpompaa. Lähikaupoissa on tutuksi tulleita myyjiä, joiden kanssa olen vuosien varrella jutellut paljon ja koska lähes aina käyn lapsien kanssa kaupassa, tuntevat he myös meidän lapset. Sen takia kaupassa käyntikin tuntui hankalalta ja pitkään kävin mieluummin jossain kauempana kaupassa. Nyt viimeaikoina lähikaupassa käyminen ei ole enää tuntunut niin hankalalle, vaikka edelleen mietin, törmäänkö tuttuihin myyjiin ja tietävätkö he siitä, millaisen surun olemme kohdanneet.

Benjaminin hautajaisten jälkeen halusin laittaa Facebookiin tekstin, jossa kerroin, ettei Benjamin enää ole täällä kanssamme. Kirjoitin siinä lauseen: ”Tämän päivityksen kirjoittaminen ja julkaiseminen tuntuu todella raskaalle, mutta vielä raskaammalta tuntuu se, että joutuisi kaikille erikseen asiasta kertomaan.” Ja niin se on, mielestäni on parempi puhua asiasta avoimesti, sillä ei puhumattomuus ja salailu Benjaminia tuo takaisin tai oloamme ainakaan yhtään helpommaksi. Samaa ajattelen myös tämän blogin kirjoittamisen kanssa. Vaikka nämä ovat todella henkilökohtaisia asioita ja tuntemuksia, ei minulla ole niitä syytä salailla vaan luulen tämän myös helpottavan muiden kohtaamista.

Olen kokenut viimeisen puolen vuoden aikana erikoisia kohtaamisia ihmisten kanssa. Joidenkin ihmisten kanssa minusta on tullut aiempaa läheisempi, joidenkin kanssa välit ovat viilenneet ja niinhän se on, ihmissuhteet elävät koko elämämme ajan.  Olen huomannut, etteivät monet tiedä, mitä sanoisivat minut kohdatessaan. Se on mielestäni ihan ymmärrettävää, enhän itsekään olisi aiemmin tiennyt, mitä sanoa lapsensa menettäneelle. Monet, joita olen kohdannut, ovat valinneet sen, etteivät he mainitse sanallakaan Benjaminia tai meidän surua vaan puhuvat ihan arkisista asioista. Luulen, että se on monelle helpoin ratkaisu, olla puhumatta asiasta. En koe sitä vääränä, sillä monilla on varmasti pelko, ettei vaan sano mitään väärää tai loukkaavaa.  Ei minulle tarvitse esittää osanottoa menetyksen johdosta, mutta esimerkiksi kysymys siitä, miten olen jaksanut tai miten meillä menee, olisi minulle mieluinen tapa. Nämä ovat hankalia juttuja ja toivon, että minulle edelleen tultaisiin juttelemaan, soitettaisiin ja laitettaisiin viestiä ilman pelkoa siitä, mitä minulle voi sanoa. Vaikka tämä kaikki tapahtunut on muuttanut minua peruuttamattomasti ja tuonut suuren surun, olen silti pohjimmiltani kuitenkin se ihan sama ihminen kuin ennenkin.