Meidän perhe

Meillä on viisihenkinen perhe, jonka yksi jäsen elää muistoina mielessä ja sydämessä, kuiskauksina puissa, tähtenä taivaalla, perhosena liihottamassa. Benjamin, meidän rakas esikoispoika, hän joka teki meistä äidin ja isän talvella 2015. Hän, joka rakasti kaikkia pelihommia, jääkiekkoa, jalkapalloa, sählyä ja jolle Ilves oli aina ykkönen. Hän, joka oli aina hymy huulilla ja täynnä touhua. Hän, joka ei yhtään ainutta kertaa valittanut raskaiden hoitojen aikana, hän, jonka asenteesta ihan jokaisen tulisi ottaa oppia.  Hän, jonka saimme pitää aivan liian lyhyen hetken, vain kuusi vuotta, kuusi viikkoa ja kaksi päivää, luonamme. 

Benjamin ei välittänyt paikallaan olemisesta tai nukkumisesta – ehkä hän jotenkin aavisti, ettei hänellä ole aikaa tuhlattavaksi? Hän oli reilun neljä vuotta meidän ainokainen, mutta onneksi hän sai viettää hetken aikaa myös isoveljen roolissa, niin valtavan hienosti hän siinä roolissa toimikin ja niin kovasti hän pikkuveljeä hoiti ja rakasti. Rankkojen hoitojen jälkeenkin voimien vähetessä pikkuveljen näkeminen oli se, mikä vielä toi hymyn voipuneen potilaan kasvoille.

Benjaminin pikkuveli syntyi keväällä 2019 eli hän on 2-vuotias mahtava pikkuinen tällä hetkellä. Ei ole ollut helppoa hänellekään nämä viimeiset kymmenen kuukautta ja silti hän on todella reipas, sopeutuvainen ja jatkuvasti puhuva touhottaja. Aiemmin pelkästään kotihoidossa ollut ja ei koskaan aiemmin yökylässä ollut pieni joutui viime talvena yhtäkkiä olemaan kauan erossa isoveljestä, äidistä ja isästä. Onneksi lähellä oli turvallisia aikuisia, jotka pitivät hänestä hyvää huolta sillä aikaa. Ja onneksi hän on vielä niin pieni, ettei varmasti tule muistamaan tämän ajanjakson raskautta myöhemmin. Rakkaan isoveljen menetys ja pian sen jälkeen pikkusiskon syntyminen ovat tietysti olleet isoja asioita, mutta hän ei ole osoittanut minkäänlaista mustasukkaisuutta siskoaan kohtaan ja hän on suhtautunut siihenkin aivan uskomattoman hienosti ollen ihana isoveli. Benjaminista puhumme hänelle päivittäin ja käymme yhdessä haudalla useamman kerran viikossa.  Sydän on särkynyt useasti hänen puheistaan, haudalta pois lähtiessä hän usein huutaa, että heippa Benjamin ja hän on kertonut, että Benjamin on taivaassa turvassa. Eräänä iltana hän huusi nukkumaan mennessä, että tule Benjamin takaisin. Mitä siihen voisi sanoa? Että sitä me kaikki toivomme, enemmän kuin mitään muuta, mutta ei se vaan ole mahdollista.

Ajattelin käyttää teksteissäni pikkuveljestä nimeä Onni, vaikka oikeasti se ei ole hänen kutsumanimensä vaan toinen nimi. Jotenkin minusta tuntuu helpommalta kirjoittaa lapsista ”väärällä” nimellä, ikään kuin tämä olisi satu, jota kirjoitan, vaikka eihän tämä ole. Tyttöä kutsun täällä Auroraksi, joka on oikeasti hänen kolmas nimensä. Molempien, Onnin ja Auroran, ensimmäiset nimet eivät ole kovin yleisiä nimiä ja ajattelen, että kivempi kirjoittaa tällaisilla ”valenimillä” heistä. Benjamin olisi halunnut Onnin nimeksi Saravon Pekan, vaikka Benjamin kova Ilves-fani olikin. Benjamin tykkäsi kovasti Saravon Pekka-laulusta, joten se taisi olla innoittajana tälle hänen nimitoiveelleen – ei pikkuveljestä Pekkaa kuitenkaan nimeltään tullut.

Auroran toinen ja kolmas nimi ovat Benjaminin keksimiä. Benjamin oli innoissaan vatsassani kasvavasta pikkusiskosta ja hän sitä silitteli innoissaan vielä Helsingissä ollessamme. Siellä ollessamme hän myös keksi toisen ja kolmannen nimen, jotka sopivatkin täydellisesti valitsemaamme etunimeen. On kauhean surullista, ettei Benjamin saanut ikinä täällä tavata Auroraa. Minua lohduttaa kuitenkin ajatus siitä, että hän oli onnellinen siitä, että pikkusisko on tulossa ja että hänen nimessään on paljon Benjaminin keksimää.  Benjamin on minun ja mieheni mielestä maailman kaunein pojan nimi ja oli itsestään selvää meille, että jos joskus pojan saamme, tulee hänen nimekseen Benjamin ja se hänestä myös tuli. Maailman kauneimmalle pojalle maailman kaunein nimi.

Aurora syntyi perheeseemme huhtikuussa, tilanteeseen, joka oli kaikkea muuta kuin normaali. Oli todella ristiriitaista olla samalla järkyttävän surullinen lapsen menetyksestä ja samalla onnellinen uuden lapsen syntymästä. Vauva-arki on hektistä, etenkin kun on myös 2-vuotias kotihoidossa oleva pieni siinä mukana. Tämä hektisyys on ollut minulle pelastus, sillä hetket, jolloin ei ole puhetta ja touhua ympärillä, ovat minulle ne kaikista vaikeimmat. Luulen, että jälkikäteen mietittynä ei tästä vauva-ajasta jää niin paljoa muistoja, aikamoista selviytymistaistelua tämä on ajoittain ollut, ei lastenhoidon vaan oman henkisen jaksamisen kanssa. Meillä on kuitenkin sujunut arki oikein hyvin ja kyllä olen ihan aidosti tuntenut onnellisuutta uudesta pienokaisesta, vaikka yhtä suurta vuoristorataa elämä ja tunteet ovatkin viimeaikoina kulkeneet.

Ihanien lasten lisäksi perheeseemme kuuluu ihana mies, jonka kanssa olemme kulkeneet yhtämatkaa vuodesta 2009. Hän on kova tekemään töitä ja mahdottoman ahkera ja oikeasti hyvä ihan kaikessa, mitä alkaa tekemään. Meillä ei ole ollut ainuttakaan kunnon riitaa tai ongelmaa ennen Benjaminin sairastumista, mutta en voi sanoa, että viimeisen kymmenen kuukauden aikana olisi ollut kaiken aikaa helppoa. Me käsittelemme surua niin eri tavoin, toiset menevät hankalassa tilanteessa lukkoon, toiset lamaantuvat, toiset ovat vihaisia ja toiset eivät vaan osaa käsitellä hankalia asioita. Meille tapahtui ihan liikaa kamalia asioita ihan liian nopeasti viime talvena ja kaikki se epävarmuus ja suru saivat meidät käyttäytymään vieraalla tavalla. Onneksi kuitenkin ymmärsimme, että me emme tästä selviä yksin vaan ainoastaan yhdessä.   Yhdessä me olemme tukeneet toisiamme ja puhuneet, että kukaan muu ei vaan voi ymmärtää sitä, mitä olemme viime kuukausien aikana joutuneet kokemaan ja käymään läpi. Benjaminin sairastuminen ja poismeno kosketti toki monia ihmisiä ja muutti myös muiden elämää, mutta me menetimme oman lapsemme, eikä sitä tunnetta voi muu kuin saman kokenut ymmärtää. Yritämme kannatella ja tukea toinen toistamme parhaamme mukaan ja toivon, että tämä suru hitsaa meidät entistä tiiviimmin yhteen sen sijaan, että se erottaisi meidät.