Outoja selviytymiskeinoja - tsunamivideoita, nettiostoksia ja puhelinsoittoja

Jokaiselle ihmiselle, joka kohtaa elämässään suuren surun, syntyy varmasti omanlaisia selviytymiskeinoja, joiden avulla jaksaa aina seuraavaan päivään. Talvella minusta välillä tuntui, että ei ole mitään keinoja, joilla itse tästä selviän ja edelleen on ajoittain päiviä, kun tuo tunne palaa. Monesti sellaisella hetkellä yritän miettiä Stella-yhtyeen laulua Aamun kuiskaus, jossa lauletaan: ”Toiset päivät ovat parempia kuin toiset, kyllä sen ymmärrän. Kovin paljon on myös itsestäs kiinni, miten tämänkin kuvan värität”. Ja niinhän se on, itsestä se on kiinni, miten asioihin suhtautuu ja millä keinoilla suuresta surustakin selviytyy. 

Lähdimme Helsinkiin kantasolusiirtoihin vauhdilla, vain kuukausi sen jälkeen, kun olimme kuulleet ensimmäisen kerran mahdollisesta geenivirheestä. Lähdimme Helsinkiin toiveikkaina, toiveikkaina sen suhteen, että kantasolusiirto ehtisi pysäyttämään ajoissa geenivirheen aiheuttaman taudin etenemisen.  Tuo toiveikkuus rapisi kuitenkin varsin nopeasti ja tuntui, että saimme jatkuvasti vain huonoja uutisia huonojen uutisten perään.

Lähtiessämme Helsinkiin pakkasimme mukaan paljon kirjoja ja elokuvia, saihan eristyshuoneessa olla vain toinen vanhempi kerrallaan Benjaminin kanssa ja toinen vietti sen aikaa aina huoneellamme Ronald McDonald—talolla. Aika pian kuitenkin huomasimme, että kirjojen tai elokuvien parissa ei todellakaan tullut vietettyä aikaa, niin paljon päässä risteili ajatuksia ja ahdistus oli valtavan suuri. Hetket yksin tuolla talolla olivat kauheita ja en pystynyt keskittymään mihinkään kirjoihin tai elokuviin, vaikka normaalisti rakastankin lukemista. Huomasin pian, että ainut, mitä pystyin tekemään, oli erilaisten tsunamitarinoiden katseleminen ja lukeminen. En osaa sanoa, mistä se tuli mieleeni, mutta jokatapauksessa luin niitä paljon, niin onnellisia pelastumistarinoita kuin tarinoita ihmisistä, jotka olivat esimerkiksi menettäneet koko perheensä tsunamille. En ole aiemmin ollut erityisen kiinnostunut lukemaan tsunami-tarinoita, vaikka olemmekin paljon matkustelleet alueilla, johon vuoden 2004 tsunami iski. Mutta joulukuisessa Helsingissä nuo tarinat ja kuvat olivat kuitenkin ainut, mihin pystyin keskittymään, ehkä niiden kauheus oli juuri sopivaa siihen kamalaan tilanteeseen, jota me elimme. Muistan katsoneeni haastattelun suomalaisista naisesta ja miehestä, jotka molemmat olivat menettäneet koko perheensä vuoden 2004 tsunamissa. He olivat tavanneet toisensa tsunamin jälkeen vertaisryhmässä, rakastuneet ja aloittaneet yhdessä uuden elämän. He vaikuttivat kaiken kamalan kokemansa, koko perheensä menettämisen, jälkeen kuitenkin ihan järjissään olevilta ja myös onnellisilta – se loi itsellenikin uskoa, että vaikka mistä kamalasta voi selvitä.

Olen aina pitänyt lenkkeilystä ja menen kaikkialle aina kun se vain on mahdollista mieluummin kävellen kuin autolla. Benjaminin sairastumisen jälkeen kävelylenkit eivät kuitenkaan ole ollut minulle helppoja, onhan ne hetkiä, jolloin on aikaa erilaisille ajatuksille. Helsingissä ollessamme ei kävelylenkkejä juuri tullut tehtyä muuten kuin matkat McDonald-talon ja Uuden lastensairaalan välillä. Tuo matka oli noin vartin mittainen ja osaisin sen vaikka unissanikin vielä kulkea, niin monet kerrat se tuli taivallettua. Ahdistus oli suuri aina tuolla raskaalla kävelymatkalla, joten tapanani oli soittaa joka kerta siskolleni, kävelinpä mihin aikaan tahansa. Hänellä oli tuolloin juuri koronasulkujen vuoksi enemmän vapaa-aikaa, joten lähes aina hän pystyi vastaamaan. Joskus soitin tosi myöhään illalla tuota matkaa kävellessäni ja silti hän aina vastasi, kesken unienkin. Hän oli oikeastaan ainut, jonka kanssa pystyin juttelemaan, normaalisti soittelen rakkaan äitini kanssa oikeastaan päivittäin, mutta tuona ajanjaksona pystyin juttelemaan vain siskolleni ja yhdelle lääkärikaverilleni. Tuntui, että he edes jollakin tavalla ymmärsivät, miltä minusta tuntuu ja he osasivat kuunnella ja tukea oikealla tavalla. Kenellekään terapeutille en ole halunnut jutella, minusta tuntuu, että se on ollut riittävää, että minulla on kuitenkin ollut ihmisiä, joille olen pystynyt puhumaan ihan kaikesta. Vasta ihan viime viikkojen aikana olen pystynyt lenkkeilemään ilman, että soitan kenellekään. Olen pystynyt ensimmäistä kertaa kymmeneen kuukauteen kuuntelemaan lenkillä musiikkia ilman valtavaa ahdistusta. Tarkasti olen kuitenkin soittolistan lenkeille valinnut, ettei mikään kappale erityisesti toisi mieleen liian kipeitä muistoja.

Benjaminin poislähdön jälkeen tuntui elämä todella tyhjältä. Edelliset kuukaudet olivat täyttyneet Benjaminin vieressä olemisesta, hänen hoitamisestaan, hoitopalavereista, sairaalassaolosta ja käynyt päivittäin kotisairaalan henkilökuntaa Benjaminia hoitamassa ja lastenhoitajia tai sukulaisia auttamassa Onnin hoidossa, öitä lukuun ottamatta meillä oli lähes aina joku perheen ulkopuolinen käymässä. Yhtäkkiä meillä ei ollutkaan paikalla enää ketään muita kuin oma perhe eli vain me kolme jäljelle jäänyttä. Kaikista parhaimmalta sillä hetkellä tuntui kuitenkin olla vain oman pienen perheemme seurassa omassa kodissa, niin lukuisien sairaalapäivien ja muiden ihmisten tapaamisten jälkeen. Mies jatkoi töissä käyntiä ja minä vietin aikaa Onnin kanssa, oli tärkeä antaa hänelle nyt huomiota kaiken sen pakollisen erossa olon jälkeen ja ennen pikkusiskon syntymää. Se tuntui alkuun oudolta, emmehän me olleet viettäneet aikaa aiemmin kaksin, rakas isoveli oli aina aiemmin ollut mukana.

Tuntui myös oudolta, että yhtäkkiä minulla olikin ”vapaa-aikaa”, kun Onni nukkui päiväunia. Nuo uniajat olivat kuitenkin ahdistavia, sillä silloin jouduin olemaan yksin omien ajatusteni kanssa. Aluksi hoidin silloin aina kaikkia pakollisia asioita, soittelin esimerkiksi seurakuntaan, Kelaan ja vakuutusyhtiöön. Mihinkään kirjaan tai elokuvaan en vieläkään pystynyt keskittymään. Aloin pikkuhiljaa myös ymmärtämään, että meille syntyy pian vauva, jolle ei ole mitään hankittuna. Onneksi meiltä löytyi säästettynä joitain vauvatarvikkeita ja saimme vaatteita myös tutultamme, joilla on Onnin ikäinen tyttö ja sukulaiset myös toivat ihania vaatteita. Lisäksi aloin uniaikoihin selailemaan ja ostelemaan netistä puuttuvia tarvikkeita ja vaatteita. En ollut useaan kuukauteen ostanut yhtään mitään, sillä ostosten tekeminen oli tietysti suunnilleen ihan viimeisenä mielessä oleva asia, mutta nyt nettikauppojen selailu ja ihanien, kauniiden vaatteiden klikkailu ostoskoriin helpotti hieman ahdistustani. Olen sitä mieltä, että ei uusi materia todellakaan onnea tuo, mutta ajattelin niin, että jos uusien vaatteiden tilaaminen itselleni ja lapsilleni tuo minulle edes pienen ilonhäivähdyksen tänä kamalana aikana, on se sen arvoista. Pitkään minulla tuli huono omatunto jostain ostoksesta, että tarvitsenko tuon ihan tosissaan ja onko se ihan turhaa, mutta sitten mietin, että miksi en ostaisi kauniita vaatteita meille, jos niiden ostaminen ja käyttäminen edes vähän ilahduttaa.

Elämänmittainen ikävä on muuttanut meille, eikä se tule ikinä menemään pois.  Onneksi on kuitenkin löytynyt joitain keinoja, jotka edes hetkellisesti auttavat selviytymään tästä edes jotenkin järjissään. Suru ei katoa koskaan olemmehan me menettäneet sen kaikista tärkeimmän – oman lapsemme. Olen kuitenkin oppinut sen, että on tärkeää yrittää tehdä mahdollisuuksien mukaan vaan niitä asioita, jotka tuovat edes pienen ilon tai onnen tunteen.

                         

Kauniit linnut vartioivat Benjaminin haudan päällä