Lempeät ja kirkkaat silmät

 

Eilen aamulla kirjautuessani Facebookiin, ilmestyi näytölleni muisto vuoden takaa, kuva maailman ihanimmasta pojasta. On ihan käsittämätöntä, miten erilaista elämä oli vuosi sitten ja mitä kaikkea on tapahtunut tuon kuvan ottamisen jälkeen. Vuosi sitten saimme tuon ihanan pojan kanssa vielä paistaa yhdessä makkaraa ja vaahtokarkkeja kirpeässä syysilmassa. Ei ollut meillä tietoa geenivirheestä eikä siitä, millaista surua ja tuskaa se meidän elämäämme tuo. Nyt katselen tuota kuvaa monien eri tunteiden kanssa, tunnen ikävää, kaipausta ja surua siitä, ettei yhteisiä muistoja tule enää lisää, tunnen kiitollisuutta siitä, että saimme kokea yhdessä ihania asioita ja tunnen rakkautta, elämää suurempaa rakkautta.

Tämän postauksen otsikko ”lempeät ja kirkkaat silmät”, liittyy siihen, kun eräässä vertaisryhmässä oli keskustelua siitä, kuinka täältä liian aikaisin lähteneillä lapsilla on usein erityisen kirkkaat silmät. Ehkä he näkivät enemmän kuin mitä me muut näemme? Tuo ajatus sopii täysin myös Benjaminiin. Hänellä oli aina iloiset tähtisilmät, joissa oli lempeä ja kirkas katse. Hänellä oli aina pilkettä silmäkulmissaan, mutta välillä myös mietteliäs katse, kuten tuossa syksyisessä kuvassakin. Katselen tuota kuvaa ja mietin, että jostain tuolta kauniiden pilvien seasta Benjamin meitä varmasti tänäkin päivänä katselee, iloiset tähtisilmät tuikkien kilpaa auringonsäteiden kanssa.