Elämä tuntuu teatterilta

Olin tänään aamulla pikkuisten kanssa teatterissa ja sen myötä heräsi ajatus kirjoittaa siitä, kuinka oma elämä on useasti Benjaminin poismenon jälkeen tuntunut ajoittain yhdeltä suurelta teatteriesitykseltä. Monesti viime kuukausien aikana olen miettinyt, että muiden ihmisten seurassa ja kodin ulkopuolella esitän lähes jatkuvasti jonkinlaista roolia, roolia, jossa asiat ovat paremmin kuin mitä ne oikeasti ovat.

                "Kyyneliin on aina jokin syy, 

              ja ne ovat  voimavara, eivät heikkous.

                         (Charlie Mackesy)                    

Olemme miehen kanssa monesti jutelleet siitä, kuinka vieraiden ihmisten seurassa on nykyään oikeastaan helpompi olla kuin tuttujen, juuri siitä syystä, etteivät tuntemattomat tiedä meitä kohdanneesta surusta ja heidän seurassaan on helpompi esittää iloisen ja reippaan roolia. Aamuisin meikkaan itkusta punaiset kasvot piiloon, puen kivat vaatteet päälle ja lähden lasten kanssa jonnekin päivää viettämään esittäen iloisen ja onnellisen äidin roolia. Kyllä minä oikeasti olen myös onnellinen, mutta mukana on kokoajan myös se suru ja alakuloisuus, jota ei ulospäin aina näy. Lisäksi mukana on aina pelko siitä, tuleeko jostakin asiasta Benjamin tai jokin muisto mieleen, joka aiheuttaa itkun. Ei minua itkeminen julkisella paikalla hävetä, mutta yritän kuitenkin pitää itseni koossa ja esittää rooliani muiden ihmisten seurassa ja vasta kotona tai autossa annan itkun tulla.  

Äidille ihana hali, kun äitiä surettaa

Olen huomannut, että tämän kaltaisen roolin esittäminen on väsyttävää, olen monesti iltaisin uupunut etenkin henkisesti. Koen sen kuitenkin pakolliseksi, sillä en voi vaan maata kotona peiton alla itkemässä kaiken aikaa, kun on kuitenkin nuo kaksi pientä ihanaa, jotka tarvitsevat kaiken aikaa läsnäolevaa ja huolehtivaa äitiä. 2-vuotias on jo niin tarkka, että hän aina huomaa, kun äitiä itkettää, tulee halaamaan ja sanoo, että ei hätää. Heidän vuoksensa reippaan roolin esittäminen on tärkeää. Olen kuitenkin huomannut, että enää kaikkialla kodin ulkopuolella käyminen ei tunnu enää niin hankalalta tai teatteriesitykseltä. Siihen on varmasti auttanut aika ja myös tämä blogi. Olen saanut kirjoiteltua tänne tuntemuksiani ja monet tutut ovat uskaltaneet laittaa viestiä ja muutenkin kohdata minut helpommin. Ehkä jonakin päivänä tuntuu taas siltä, etten ole enää näyttelijä oman elämäni teatteriesityksessä.