En ole koskaan ollut syksyihmisiä, en ole ikinä pitänyt kylmästä
ilmasta tai pimeydestä. En pidä syksyä tunnelmallisena vuodenaikana vaan
lähinnä melankolisena ja synkkänä. Aiemmin kynttilöiden polttamisen aloitus on
tuonut hieman valoa ja lämpöä syysiltoihin, mutta nyt meillä on ollut kynttilän
polttaminen jokapäiväistä jo seitsemän kuukauden ajan - se palaa aina iltaisin
Benjaminin kuvan vieressä. Tänä vuonna syksy tuntuu entistä hankalammalta,
sillä viime marraskuussa alkanut kamaluus hiipii jatkuvasti mieleen. Siitä on
ihan pian vuosi, kun saimme tiedon siitä, että elämä ei koskaan tule enää
olemaan täysin onnellista ja että tuo näiden kuvien pieni rakas poika tulee
lähtemään luotamme liian aikaisin.
Sain eilen ystävältäni muistitikulla
heidän häissään otettuja kuvia Benjaminista. Tänään mietin pitkään, uskallanko
katsoa noita kuvia. Onneksi kuitenkin uskaltauduin ne katsomaan, vaikka se
hankalalta aluksi tuntuikin. Valtavasti kyyneleitä valuu niitä katsellessani,
ikävä puristaa rinnassa ja suru on ihan musertava. Koen kuitenkin myös lämpöä
ja suurta rakkautta niitä katsoessa. Niitä katsellessani minulle tulee tunne,
että Benjamin eli onnellisen, vaikkakin aivan liian lyhyen elämän. Näissä kuvissa
Benjamin on juuri sellainen, mitä hän aina oli; iloinen, leikkisä ja touhukas -
meidän kaunis ja rakas poikamme. Kun muistelen sitä, millainen Benjamin oli, en
muistele ikinä niitä viimeisiä, sairauden värittämiä kuukausia, vaan palaan
mielessäni juuri näiden kuvien kaltaisiin hetkiin ja tunnelmiin, nauruun,
leikkiin ja iloon.
En toivo mitään muuta niin paljon kuin sitä, että saisin vielä joskus kohdata tuon pienen pojan jossain tuolla pilvien takana ja sanoa ne kaikista tärkeimmät ja onneksi niin monesti kuuden vuoden aikana sanomani sanat – äiti rakastaa sinua Benjamin.
💗
VastaaPoista