Hengitäthän vielä?

Kaikki vanhemmat tietävät varmasti sen tunteen, kun pelkää lapselleen sattuvan jotain, Pelkää, että pieni lapsi nielaisee jonkun pienen esineen, pelkää, että lapsi tipahtaa kiipeilytelineestä, pelkää, että lapsi kaatuu pyörällä, pelkää, että herääkö lapsi päiväuniltaan. Pelonaiheita on lukuisia ja huoli lapsesta on aina läsnä. Olen vuosien varrella pelännyt että lapsilleni sattuu milloin mitäkin, mutta tämänkaltaista meidän kohdalle sattunutta geenivirhettä en edes osannut pelätä. Kaikelta pahalta olen heitä parhaani mukaan yrittänyt suojella ja varjella, mutta tältä kamaluudelta en minä, eikä kukaan muukaan pystynyt Benjaminia pelastamaan.

Voi kunpa voisin suojella teitä kaikelta pahalta

Lukemattomia kertoja olen ennen tätä geenivirheen paljastumistakin katsonut lapsiani heidän nukkuessaan ja tarkistanut, hengittävätkö he. Poikkeuksellisten pitkien päiväunien aikaan olen hiipinyt hiljaa katsomaan, kohoileeko rintakehä ja tuntuuko nenän alla lämmin ilmavirta. Benjaminin sairastamisen aikana tuijotin hänen rintakehäänsä tuntikausia katsoen, kohoileeko se ja miettien, kauanko pieni kultainen sydän vielä jaksaa. Olen myös kokenut sen hetken, jolloin rintakehä ei enää kohonnutkaan ja jäljellä oli enää vain hiljaisuus.

Jos ennen olin pelokas sen suhteen, että lapsille tapahtuu jotain, on se pelokkuus nykyään vielä enemmän läsnä. En pelkää kuitenkaan kaikkea kokoajan, pelkään lähinnä sitä pahinta, sitä, etteivät he enää hengittäisikään.   Olen lukuisia kertoja viime kuukausien aikana tarkistanut niin yö- kuin päiväunienkin aikaan, että ovathan meidän pienet kunnossa. Monesti olen hiljaa kuiskannut, että hengitäthän vielä ja moiskauttanut suukon huomattuani, että kyllä, hengität.