Muistinko olla onnnellinen?

Eilen illalla ennen nukkumaan menoa mieleeni tuli ajatus, että on aika surullista, että näin 32-vuotiaana voin varmuudella sanoa, että elämäni onnellisimmat vuodet ovat jo takana. Samalla kuitenkin mietin, että onneksi olen kuitenkin saanut elämässäni kokea paljon hyvää ja aitoa onnellisuutta sekä elää elämää, jossa ei ollut suuria murheita.

Ei elämäni aiemminkaan ole aina ollut pelkkää ruusuilla tanssimista, mutta voin sanoa olleeni tyytyväinen elämääni ja arkeeni ennen tätä Benjaminin sairastumista. Me teimme jo ennen Benjaminin syntymää mieheni kanssa päätöksen, että hän voi tehdä enemmän töitä ja minä olen mielelläni pitkään lasten kanssa kotona, vaikka työstäni kovasti pidänkin. Opettajan työssä ei etenemismahdollisuudet niin suuria ole ja muutaman vuoden kotonaolo ei sen kummemmin työuraani haittaisi. Olin pitkään kotona Benjaminin syntymän jälkeen ja nyt en ole työelämässä ollut ollenkaan Onnin syntymän jälkeen. Lapsena minulla oli useita haaveammatteja, mutta suurimpana haaveena tulevaisuutta varten minulla kuitenkin oli se, että saisin joskus olla äiti. Pidänkin ehdottomasti suurimpana saavutuksenani sitä, että olemme saaneet kolme aivan mahtavaa lasta.

Elämäni onnellisin kesä oli varmasti kaksi vuotta sitten, kesä 2019. Perheeseemme oli juuri syntynyt toinen poika ja nautin pienten veljesten kanssa touhuamisesta ylpeänä kahden pojan äitinä. Se kesä oli aurinkoinen, Onni oli oikein tyytyväinen vauva ja Benjamin suhtautui niin hienosti pikkuveljeen. Silloin ei ollut vielä mitään tietoa koronastakaan ja vapaasti saimme matkustella sekä Suomessa että ulkomailla. Elämä oli silloin huoletonta ja onnellista.

                            Kuva kesältä 2019 

Eilen illalla mietiskellessäni onnellisuutta, mietin myös sitä, muistinko olla onnellinen silloin, kun kaikki vielä oli hyvin? Monestihan sanotaan, että jotain oppii arvostamaan vasta, kun sen menettää. Tuo sanonta ei kuitenkaan pidä paikkaansa ainakaan omalla kohdallani. En ole esimerkiksi pitänyt lasten saamista tai terveyttä ikinä itsestäänselvyytenä. Tunnen monia, jotka ovat kamppailleet pitkän lapsettomuuden kanssa, eivätkä kaikki ole vuosikausien yrittämisen jälkeenkään lasta välttämättä saaneet. Olen ollut aiemminkin todella onnellinen ja kiitollinen lapsista ja heidän kanssa viettämästämme ajasta. Toki tämä Benjaminin sairastuminen ja menetys on saanut arvostamaan monia arkisia asioita vielä entistä enemmän. 

Tämä kaikki on opettanut myös pysähtymään arjessa ja olemaan kiitollinen ihan jokaisesta hetkestä, jotka näiden kahden täällä vielä luonamme olevan lapsen kanssa saamme viettää. Ja vastaus siihen kysymykseen, muistinko olla onnellinen silloin, kun kaikki vielä oli hyvin, on kyllä. Kyllä, olin valtavan onnellinen ja kiitollinen siitä, mitä minulla oli.