Voinko vielä hymyillä?

Minna Ala-Heikkilän  kirjassa ”Eikä sinua enää ole” (2018), yksi lapsensa menettänyt vanhempi kertoi, kuinka hänestä tuntui, ettei voi  käyttää punaisen värisiä vaatteita poikansa kuoleman jälkeen, se ei tuntunut hänestä sopivalta. Ymmärrän hyvin tuon ajatuksen, sillä myös minulle on tullut monista ihan arkisista asioista mieleen, että voinko tehdä näin tai onko tämä sopivaa, koska poikamme ei ole enää täällä. Kaiken värisiä vaatteita olen kuitenkin päälleni pukenut ilman sen kummempia miettimättä, sillä Benjamin rakasti kirkkaita värejä, etenkin keltaista, ja hän olisi varmasti vain ollut iloinen värikkäistä vaatteista. Benjaminin haudallekin pyysimme muita tuomaan mieluiten juuri keltaisia kukkia – iloiselle pojalle iloisen värisiä kukkia.

Hymyileminen ja etenkin nauraminen on ollut Benjaminin sairastumisen ja poismenon jälkeen tietysti aiempaa vähäisempää. Olen aiemmin ollut hymyileväinen ja ennen aina hymyillyt esimerkiksi valokuvissa innokkaasti. Paljoa emme ole viime kuukausina ottaneet kuvia muuta kuin pikkuisistamme, mutta yhtenä päivänä kesällä pyysin miestä ottamaan kuvan minusta lasten kanssa. Pakotin itseni hymyilemään kuvassa ja se tuntui vaikealle ja vähän väärällekin – voinko vielä hymyillä kuvissa, vaikka Benjamin ei olekaan enää täällä? Vaikutanko liian iloiselle, jos hymyilen ja onko se väärin? Tällaisia ajatuksia minulle tuli mieleeni, vaikka eihän se tarkemmin ajateltuna ole mitenkään väärin, kyllä Benjamin olisi varmasti halunnut, että me edelleen hymyilemme. Ja eihän hymyily tarkoita sitä, ettei meillä olisi ihan kauhea ikävä kokoajan.

Samanlaisia ajatuksia tuli minulle myös esimerkiksi kampaajalla käynnistä tai uusien vaatteiden ostamisesta – onko minulla oikeus saada pitää huolta ulkonäöstäni edelleen tai miksi tarvitsisin uusia vaatteita, kun ei Benjaminkaan ole enää täällä? Mutta sitten mietin niin, että vaikka kulkisin epäsiisteissä hiuksissa ja vanhoissa vaatteissa ei se tuo Benjaminia takaisin. Ja tuollainen itsestään huolehtiminen tuo minulle ainakin tunteen, että voin paremmin, enhän koskaan ole sellainen ollut, joka kulkisi rikkinäisissä vaatteissa tai ei olisi kiinnostunut ollenkaan, miltä näyttää. Mielestäni se ei ole turhamaisuutta vaan itsestäni huolehtimista ja tässä elämässä kiinni pysymistä.  Se, että edelleen puin kivat vaatteet itselleni ja lapsille, harjasin hampaat, kampasin hiukset ja lakkasin kynnet, olivat ja ovat minulle merkkejä siitä, että jaksan vielä kiinnostua erilaisista asioista ja pitää huolta itsestäni sekä läheisistäni.

Välillä minulle tulee tunne, että näytämmeköhän me liian hyvinvoivilta, vaikka lapsemme on vasta hetki sitten lähtenyt pois luotamme. Mies käy töissä normaalisti ja itse vietän lasten kanssa sillä aikaa kotipäiviä, käymme paljon eri paikoissa ja harrastuksissakin. Kesällä reissasimme eri huvipuistoissa ja kaupungeissa ja tuskin kukaan ulkopuolinen olisi meistä osannut arvata, millaisen surun kanssa elämme. Mutta jokaisessa touhussa ja käynnissä on mukana myös valtavan suuri ikävä, aina mietimme, mitä Benjamin olisi milloinkin touhunnut ja puhunut. Monta kertaa tulee itku yllättäin jonkun muiston tai asian tullessa mieleen. Me käymme Benjaminin haudalla ennen ja jälkeen reissujen kertomassa hänelle kuulumisia ja olemme käyneet reissuillamme sytyttämässä useissa eri kirkossa Benjaminin muistoksi kynttilän. Olemme yrittäneet surusta ja tuskasta huolimatta jatkaa kuitenkin niin normaalin elämän viettämistä kuin se vain on mahdollista, onhan tämä meidän suruaikamme kuitenkin samalla myös lastemme lapsuus. Ikävä, kaipaus ja tuska ovat varmasti ikuisesti läsnä, mutta yritämme olla hukkumatta niiden alle. Yritämme pysyä kiinni tässä elämässä edes jotenkin - vaikka välillä se tuntuukin mahdottomalta.