Ei ehkä uskoa tai toivoa, mutta rakkautta

 

Meillä on ollut alusta saakka tapana mieheni kanssa kirjoitella toisillemme viestilappuja, useimmiten olemme jättäneet ne pöydälle odottamaan, kun toinen tulee esimerkiksi kotiin. Vuosien ajan kirjoittelimme toisillemme viestejä päivittäin, milloin minkäkin paperilapun, lehden tai kirjekuoren nurkkaan. Vihkipappimmekin mainitsi nuo viestilaput meitä vihkiessään, muistaakseni hän antoi neuvon, että älkää koskaan lakatko kirjoittamasta toisillenne viestejä. No, kyllä vuodet ovat vähentäneet huomattavasti tätä viestien kirjoittamista, mutta yhä edelleen jätän viestin pöydälle, jos lähden esimerkiksi yön yli kestävälle reissulle lasten kanssa miehen jäädessä kotiin töiden takia tai joskus kirjoitan viestin niin, että se on odottamassa vaikka kahvinkeittimen vieressä aamulla.

Olen useasti maininnutkin sen, kuinka korona-aikaan vain yksi vanhempi kerrallaan sai olla lapsen kanssa eristyshuoneessa. Emme halunneet, että Benjamin on hetkeäkään ilman meitä vanhempia siellä, joten näimme miehen kanssa aina vain pikaisesti sairaalavuoroa vaihtaessamme. Sen vuoksi pidin tärkeänä, että aloitimme jälleen kirjoittelemaan viestejä toisillemme, jotka jätimme sitten odottelemaan huoneemme pöydälle Ronald McDonald-talolle. Usein oli tunne, että ei ole mitään kirjoitettavaa, kaikki tuntui niin kamalalle ja oli vaikea pukea sanoiksi sitä kaikkea tunteiden myllerrystä ja epätoivoa. Samalla kuitenkin halusin kirjoittaa jälleen viestejä ja tsempata samalla itseäni ja myös miestä jaksamaan läpi sen valtavan taistelun, jota kävimme.

Etsin eilen erästä laskua ja samalla törmäsin kansioon, jonka näkeminen sai minut pysähtymään. Se kansio pitää sisällään suuren määrän erilaisia sairaalassaoloaikaan liittyviä papereita ja lisäksi sieltä löytyy lukuisia toisillemme Helsingin sairaalassaoloaikana kirjoitettuja viestejä. Luin muutaman päällimmäisimpänä olevan viestin ja pystyin muistoissani palaamaan niihin tunteisiin ja hetkiin, joita tuolloin elimme. Kaikkia viestejä en pystynyt vielä lukemaan, varmasti jonain päivänä niihin kuitenkin ajan kanssa palaan. Päällimmäisimpänä oleva viesti oli minun kirjoittamani ja siinä luki näin:

 ”Niin pysyvät nämä kolme: usko, toivo ja rakkaus. Mutta suurin niistä on rakkaus.”En tiedä, onko kauheasti uskoa tai toivoa enää jäljellä, mutta rakkautta meillä on paljon antaa toisillemme ja pojillemme. Pidetään siis siitä ainakin kiinni, vaikka mitään muuta ei meillä olisikaan. Rakastan sua aina.

En muista, missä vaiheessa olen tuon viestin kirjoittanut, luultavasti kuitenkin melko aikaisessa vaiheessa Helsingissä ollessa, sillä loppuvaiheessa oli jo selvillä, että toivoa ei ole enää jäljellä. Mutta näin lähes vuosi tuon viestin kirjoittamisen jälkeenkin olen yhä vahvasti samaa mieltä, meillä on vielä paljon rakkautta, josta pidetään kiinni, vaikka mitään muuta ei olisikaan.