Raskas pyhäinpäivä

Eilen oli pyhäinpäivä. Ei tuo päivä ole aiemmin ollut minulle mitenkään vallan erikoinen, monesti olen ihastellut hautausmaiden kynttilämeriä ja neljänä edellisenä pyhäinpäivänä olen muistellut erityisesti isääni, joka lähti pois luotamme 2017. Tänä vuonna pyhäinpäivä tuntui kuitenkin erityisen raskaalle, olihan tämä ensimmäinen pyhäinpäivä Benjaminin poismenon jälkeen.

Eilinen ei tavallaan eronnut muista päivistä suuresti, joka ikinen päivä minä ikävöin ja muistelen pientä rakastamme. Joka ikinen päivä meillä palaa kynttilä hänen haudallaan ja myös kotona hänen kuvansa vieressä. Eilinen erosi kuitenkin muista päivistä siitä syystä, että kävimme kirkossa, pyhäinpäivän tilaisuudessa, jossa luettiin kaikkien seurakunnassamme viimeisen vuoden aikana poisnukkuneiden nimet ja heidän muistokseen sytytettiin kynttilä. Itku alkoi saman tien, kun kirkonpenkkiin istahdin ja se jatkui myös autossa tilaisuuden jälkeen. Oli sydäntä särkevää istua tuolla ja kuulla, kuinka oman, niin valtavan rakkaan, 6-vuotiaan lapsen nimi luettiin ääneen. Koimme kuitenkin tärkeäksi mennä tuohon tilaisuuteen, vaikka raskaalle se tuntuikin.  Ajelimme tuon tilaisuuden jälkeen vielä haudalle käymään ja veimme haudalle uusia kukkia sekä kynttilöitä.

                   Siellä palaa kynttilä myös Benjaminille

Tämä pyhäinpäivä sai minut miettimään sitä, tuntuukohan pyhäinpäivä ensi vuonna yhtä raskaalle, samanlaiselle vai kenties edes hiukan helpommalle? Erilaiset juhlat tuntuvat erityisen hankalalle Benjaminin menetyksen jälkeen, pelolla jo odotan isänpäivää, Benjaminin nimipäivää joulukuussa, joulua sekä Benjaminin syntymäpäivää helmikuussa, ne ovat varmasti kaikki raskaita päiviä. En tiedä, tulevatko ne olemaan aina todella hankalia päiviä vai helpottuuko se vuosien kuluessa? Ehkä, sen näyttää meille vain aika. Jokainen päivä ja hetki Benjamin on meillä mielessä ja ehkä aika auttaa ainakin siihen, että osa tästä raastavasta tuskasta ja ikävästä muuttuu haikeaksi kaipaukseksi.