Ensi vuosi, kohtelethan meitä lempeämmin kuin edeltäjäsi?

Istun makuuhuoneen lattialla kirjoittamassa tätä ja vahdin samalla pikkuisia, jotka nukahtivat poikkeuksellisesti samaan aikaan ja nukkuvat nyt vierekkäin. Katselen noita pieniä ihania, jotka pitävät toisiaan kädestä kiinni ja mietin, miten kiitollinen heistä olenkaan ja miten tärkeitä he jo ovat toisilleen. Samalla koen kuitenkin valtavan suurta surua siitä, että yksi ihana lapsemme, pienten isoveli, ei ole enää luonamme. Tuntuu niin pahalle, että me menetimme oman lapsemme ja nämä pienet menettivät isoveljensä. Samalla myös mietin sitä, kuinka paljon elämä onkaan tämän vuoden aikana muuttunut ja sitä, mitenköhän ensi vuosi meitä kohtelee.

Tilasin itselleni uuden kalenterin ensi vuodelle, yhä edelleen haluan itselleni paperisen kalenterin, vaikka kotiäitinä minulla ei kovin paljoa menoja olekaan. Kalenteria selatessani mietin tulevaa vuotta ja sitä, mitä siltä toivon. Tämä kulunut vuosi opetti karulla tavalla sen, kuinka arvaamaton elämä onkaan ja kuinka koko elämä voi muuttua hetkessä. Sen vuoksi erilaisten suunnitelmien tai vaikka uudenvuoden lupausten tekeminen tuntuu aika turhalta ja raskaaltakin – yhtäänhän en voi tietää, mitä ensi vuosi tuo tullessaan. Minulla on vain toive, että ensi vuosi ei toisi lisää surua elämääni ja että en joutuisi ensi vuonna luopumaan yhdestäkään rakkaastani. Toivon myös, että arki alkaisi tuntua pikkuhiljaa vähän tavallisemmalta, eikä enää niin hankalalta ja raskaalta kaiken aikaa.

Olen lukenut, että ensimmäinen vuosi menetyksen jälkeen ei olisikaan se kaikista pahin, vaan surun ja menetyksen ymmärtää kunnolla vasta pidemmän ajan päästä. Se on mielestäni pelottava ajatus, sillä useita kertaa on nytkin tullut hetkiä, jolloin on tuntunut, että en pysty elämään tämän tuskan ja surun kanssa. Tiedostan kyllä sen, että etenkin alkuun Benjaminin poismenon jälkeen toimin kuin robotti järjestäen kaikkia käytännön asioita ja sen jälkeen keskittäen huomioni pääosin vauva-arkeen ja 2-vuotiaan hoitoon. Mutta koen kuitenkin, että olen jatkuvasti samalla käsitellyt tätä omaa suruani ja ikävääni ja tiedostan kyllä sen asioista surullisimman – Benjamin ei tule enää takaisin. Yhtään en osaa ennustaa, millainen on oloni vuoden kuluttua, ovatko päivät helpompia, vaikeampia vai kutakuinkin samanlaisia kuin nyt. Suru ja ikävä tulevat olemaan aina läsnä ja elämämme peruuttamattomasti muuttunut, se on selvä. On vain toive siitä, että elämä kohtelisi meitä jatkossa lempeämmin.