Yksinäinen ja lohduton sairaala-aika

Olen viime päivinä seurannut huolestuneena uutisointia korona-tartuntojen määrän kasvusta ja mahdollisista uusista rajoituksista sen seurauksena. Minua nuo uutiset surettavat, sillä ne saavat minut pakosti miettimään sitä, kuinka vuoden takaisesta, muutenkin kamalasta kahden kuukauden yhtämittaisesta sairaala-ajasta korona-rajoitukset tekivät vielä entistä kamalamman. Ymmärrän kyllä, että rajoitukset ovat pakollisia toimenpiteitä koronan leviämisen estämiseksi, mutta ne vaikuttavat todella suuresti myös esimerkiksi juuri potilaiden tai potilaiden vanhempien jaksamiseen - rajoitukset saivat tuon ajan tuntumaan entistä yksinäisemmältä.  

Lievemmät vierailurajoitukset olivat vielä käytössä Helsingin sairaaloissa silloin, kun kuulimme, että Benjaminille tehdään kantasolusiirto. Tilanne ehti kuitenkin heikentyä juuri ennen Helsinkiin lähtöämme ja valitettavasti muuttua niin, että vain yksi vanhempi sai kerrallaan olla eristyshuoneessa pienen potilaan seurana.

                                   Rakas pieni

Sairaalassa oleminen korona-aikaan oli valtavan yksinäistä. Minkäänlaista yhteisöllisyyttä tuolla ei koronan vuoksi ollut, enkä oppinut tuntemaan ketään muuta siellä hoidossa olevan lapsen vanhempaa, en edes tainnut jutella kenenkään kanssa koko tuona aikana. Kahvihuoneesta sai vain käydä nopeasti hakemassa ruuan ja mennä sen jälkeen omaan huoneeseen syömään. Oli todella tärkeää pitää Benjamin erossa erilaisilta bakteereilta ja sen vuoksi olimme ihan supertarkkoja kaiken kanssa. Emme käyneet kaupassa tai tavanneet muita ihmisiä ja kuljin esimerkiksi maski päällä tuon kahdeksan viikon ajan kaiken aikaa, myös ulkona. Jouduimme käsittelemään todella isoja asioita tuona aikana ja hoitajat saattoivat olla joinain päivinä ainoat henkilöt, joita tapasin Benjaminin lisäksi.

Valitettavasti myös hoitajat olivat usein melko kiireisiä tuona aikana ja joulunpyhät sattuivat olemaan myös sairaalassaolomme aikana, mikä ei varmasti ainakaan helpottanut kiirettä. Luin juuri muutaman kuukauden takaisen Kotilieden artikkelin, jossa Taika-osaston hoitaja Anne kertoo hoitajien kiireestä ja siitä, kuinka heidän työpäivinään suurimman osan ajasta vie lääkehoito, eikä perheiden tukemiselle jää aikaa. Me vietimme juuri tuolla Taika-osastolla ne elämämme lohduttomimmat viikot.

Meidän tärkein ja ainoa tehtävämme sairaalassaolon aikana oli tarjota pienelle potilaalle mahdollisimman paljon läheisyyttä, rakkautta ja läsnäoloa ja siinä me onnistuimme. Mutta yksinäisyys ja lohduttomuus, se on myös jäänyt vahvasti mieleeni tuolta sairaala-ajalta.