Miten suruista suurimmasta voi selviytyä?

Niinpä, siinä on kysymys, johon ei minulla tai varmaan kenelläkään ole oikeaa vastausta. Olen miettinyt sitäkin, että monesti puhutaan selviytymisestä, mutta mitä sillä selviytymisellä edes tarkoitetaan? Tarkoitetaanko sillä sitä, että selviää hengissä, selviää järjissään vai mitä? Sanakirjan mukaan verbille ”selviytyä” synonyymeja ovat esimerkiksi verbit suoriutua, nujertaa, päästä jonkin yli, edetä, toipua ja selvitä hengissä. Jos ajattelee selviytymisen hengissä pysymisenä, niin kyllä, olen edelleen hengissä ja edelleen suoriudun arjesta, mutta olenko päässyt yli Benjaminin poismenosta, niin en tietenkään. Ei sellaisesta koskaan voi päästä yli, olenhan menettänyt jotain kaikista rakkainta, oman lapseni.

Olen törmännyt tässä viimeisten kuukausien aikana muutaman kerran sellaiseen kommenttiin, että ”oletpa vahva, itse en olisi kyllä tuollaisesta selvinnyt”. Tuollainen kommentti tarkoitetaan ilmeisesti kannustukseksi, mutta itselleni siitä herää ajatus siitä, että eihän kukaan voi tietää, miten selviytyisi jostakin tilanteesta, ennen kuin sellainen sattuu omalle kohdalle. En minäkään olisi uskonut, että olisin hengissä ja vielä lähes järjissäni tällaisen koettelemuksen sekä surun jälkeen ja että pystyisin edelleen hymyilemään tai tuntemaan välillä suurtakin onnea tai iloa. Aiemminkin olen kirjoittanut siitä, että eihän kukaan näe ulospäin, millaista selviytymiskamppailua käyn mielessäni ja kehossani jatkuvasti. Päivän aikana ei varmasti ole kertaakaan edes kymmentä minuuttia, jolloin Benjamin ei olisi mielessäni eikä päivääkään kulu ilman itkua. Mutta surusta ja ikävästä huolimatta olen päättänyt sen, että yritän olla hukkumatta tähän suruun, vaikka se suuri osa elämääni nykyään onkin. Yritän löytää elämästä iloa ja valoa, vaikka välillä se mahdottomalle tuntuukin. Minä teen jokaikinen päivä sen päätöksen, että minun täytyy jaksaa, pieni hetki kerrallaan eteenpäin.

                       Välillä näkyy myös valoa

Totuushan on se, ettei kukaan meistä tiedä, kauanko täällä saamme aikaa viettää. Enää minua ei pelota ollenkaan oman elämäni rajallisuus, nykyään ajattelen, että joka hetki olen lähempänä sitä hetkeä, kun tapaan taas Benjaminin tai jos ei olekaan paikkaa, jossa tapaisimme, niin ainakin olen lähempänä hetkeä, jolloin tämä suru päättyy. Kuulostaa ehkä karulle, mutta kyllä se ajatus minua lohduttaa ja uskon, että nämä ovat tuttuja ajatuksia myös muille suuren surun kohdanneille. Benjamin ei saanut pitkää elämää täällä viettää ja minusta tuntuu, että sen vuoksi minun täytyy yrittää jatkaa elämääni niin hyvin, kun pystyn. Nämä kirjoitukseni ovat minulle tärkeä keino purkaa tuntemuksiani ja minulle on tärkeää, että kerron näiden myötä myös muille meidän rakkaasta Benjaminista.

Minä olen päättänyt selviytyä tästä, mitä ikinä se tarkoittaakin.