Torstaina tuli päivälleen vuosi siitä, kun elämämme muuttui
peruuttamattomasti ja saimme kuulla Benjaminin geenivirheen aiheuttamasta
sairaudesta. Muistan todella elävästi sen hetken, kun mieheni soitti neurologille,
joka kertoi edellisenä päivänä otetun magneettikuvauksen löydöksistä ja harvinaisesta
geenivirheestä, joka on ne luultavasti aiheuttanut. Muistan täysin sen, missä
kohdassa seisoin silloin olohuoneessamme ja pystyn muistamaan sen tunteen, kun jalat meinasivat
pettää alta ja pakokauhu valtasi mielen. Muistan sen epäuskon ja toivottomuuden
tunteen, kun katselin ulospäin aivan terveelle näyttävää pientä, iloista 5-vuotiasta
poikaamme ja ymmärsin, että yhteiset päivämme täällä saattavatkin olla ihan
liian pian takana. Sinä päivänä päättyi eräs ajanjakso elämässämme, ajanjakso,
jolloin suru ja tuska eivät olleet jokapäiväinen vieras.
Torstaina julkaisin tuon yllä olevan kuvan Instagram-tililläni ja
kirjoitin sinne näin:
”Tässä meidän ruokapöydän ääressä usein istun miettien elämää ja juttelen Benjaminin kuvalle ja tuolle enkelipatsaalle.
Tänään mietin sitä, kuinka siitä on tasan vuosi, kun saimme kuulla ensimmäisen kerran geenivirheestä. Mietin sitä, mitä kaikkea tämä vuosi on tuonut tullessaan. Ihan kaikenlaisia tunteita – vihaa, epätoivoa, lohduttomuutta, kipua, surua, tuskaa ja luopumista, mutta myös välillä ripauksia onnea ja iloa – niitä kaikkea on tähän vuoteen mahtunut. Kuten myös taivaan kirkkaimmaksi tähdeksi lähtemistä ja uuden elämän syntymistä.
Lukemattomia päiviä ja öitä on vietetty sairaalassa ja vuoteen on mahtunut enemmän itkua, kun tiesin edes olevan mahdollista.
Tämä vuosi oli musertava ja se muutti kaiken tuoden mukanaan ikuisen ikävän ja surun.
Tämä vuosi todellakin opetti elämän rajallisuuden ja sen, että jokainen hetki voi olla viimeinen. Tämä vuosi vei paljon mukanaan ja opetti samalla sen, miten eletään hetki ja henkäys kerrallaan ilman tietoa tulevasta.
Tämä vuosi opetti ennen kaikkea sen, miten suurta voikaan rakkaus olla, rakkaus, joka ei lopu ikinä, ei edes hyvästeihin.
Jonain kauniina päivänä me vielä toivottavasti kohtaamme, niin se on uskottava."
Tämä viimeinen vuosi on muuttanut elämäni täysin. Olen ollut
viimeisestä vuodesta 5,5 kuukautta raskaana, viettänyt sairaalassa yhteensä
aikalailla kolme kuukautta, valvonut lukemattomia öitä, itkenyt ja surrut
valtavasti ja joutunut hyvästelemään maailman rakkaimman esikoispoikamme, vain
neljä kuukautta sen jälkeen, kun kuulimme geenivirheestä. Ja vain kuusi viikkoa
sydäntäsärkevien hyvästien jälkeen syntyi perheeseemme pienokainen. Niin paljon
tunteita laidasta laitaan ja elämän ääripäitä on tähän vuoteen mahtunut. Toivon
todella, että juuri päättynyt vuoden ajanjakso oli koko elämäni kamalin vuosi,
eikä elämä toisi enää tiellemme näin paljoa epäonnea ja surua. Ja kuten tuohon
Instagram-julkaisunikin loppuun kirjoitin, niin jonain kauniina päivänä me
vielä Benjaminin kanssa kohtaamme, niin se uskottava. Se on se ajatus, joka saa
minut täällä jaksamaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti