Henkäys kerrallaan

Tämän viikon keskiviikkona ilmestyneestä Anna-lehdestä löytyy artikkeli, joka on kirjoitettu haastatteluni pohjalta ja jossa kerron meidän perheen surullisen tarinan. En todellakaan antanut haastattelua sen takia, että saisin siitä esimerkiksi julkisuutta, ei, lapsen menettäminen on aikalailla viimeinen asia, jonka vuoksi haluaisin julkisuutta. Annoin tuon haastattelun siitä syystä, että me emme ole ainoita, jotka ovat elämässään kohdanneet vaikeuksia ja ajattelin, että ehkä tarinamme lukeminen voisi kenties tarjota lohtua tai vertaistukea jollekin muulle menetyksen kokeneelle. Ajattelin myös niin, että ehkä haastatteluni myötä ihmisten tietoisuus harvinaisista geenivirheistä voi lisääntyä ja ehkä joku jopa liittyy kantasolurekisteriin minun innoittamana, onhan kantasolusiirto ainoa mahdollinen keino pysäyttää Benjaminin kohdalle osuneen geenivirheen aiheuttama sairaus. Ei julkisesti meidän tarinan kertominen omaa suruani tai tuskaani helpota, mutta ei sekään mitään auta, että vaikeista asioista vaietaan. Meidän kohdalle osui aivan valtavan suuri suru, menetimme rakkaan poikamme. Se asia ei kuitenkaan valitettavasti mihinkään muutu, vaikka olisin asiasta puhumatta.

Sain todella ystävällisen ja huomaavaisen sähköpostiviestin Anna-lehden toimittajalta vain muutama päivä sen jälkeen, kun olin laittanut tämän blogini julkiseksi. Mietin hetken, suostunko haastatteluun ja juttelimme siitä tietysti pitkään myös kotona miehen kanssa.  Ajattelimme kuitenkin niin, että itsehän sen määrittelen, mistä asioista ja kuinka paljon haastattelussa kerron. Kerronhan täällä blogissakin omista tuntemuksistani ja ajatuksistani avoimesti, joten en ajatellut haastattelun eroavan siitä sen suuremmin. Itse haastattelutilanne oli kuitenkin henkisesti paljon raskaampi, kuin mitä etukäteen ajattelin. Asioista ja tunteista kirjoittaminen ei tunnu ollenkaan niin raskaalle kuin mitä haastattelussa niistä ääneen kertominen oli. Jotenkin muistot Benjaminista ja toki myös sairastamisajoista palasivat niin voimakkaasti mieleen, että itku tuli monta kertaa haastattelun aikana. Olin etukäteen viestitellyt toimittajan kanssa ja kertonut, että esimerkiksi juuri siitä sairastamisajasta en välitä paljoa puhua ja hän hienosti myös kunnioitti toiveitani. Siitä huolimatta tuo muistoihin palaaminen oli todella raskasta.

Haastattelun jälkeen minulle tuli olo, että sainko mitään järkevää sanottua, kun yritin haastattelutilanteessa niin kovasti pitää itseni koossa. Laitoinkin toimittajalle useita viestejä vielä haastattelun jälkeen, kun minulle tuli mieleen jokin asia, mitä en ehkä muistanut sanoa. Se tuntui vähän hölmöltä laitella hänelle niin useita viestejä, mutta hän sanoi, että se on ihan normaalia, että haastattelun jälkeen tulee tyhjä olo ja miettii, saiko mitään oikein sanottua. Ajattelin kuitenkin niin, että tämä on minulle niin tärkeä ja henkilökohtainen aihe, että haluan olla täysin varma siitä, mitä artikkeliin kirjoitetaan. Siitä syystä halusimme myös etukäteen lukea artikkelin ja mahdollisuuden muokkailla sitä sen verran, mitä koimme tarpeelliseksi. Toimittaja oli onneksi saanut hyvin itkujeni seasta poimittua kuitenkin ne tärkeimmät asiat, jotka halusinkin haastattelussa kertoa.

Oli jotenkin pysäyttävää lukea tuo artikkeli lehden sivuilta ja nähdä siinä olevat kuvat. Luin artikkelin ja itkin, luultavasti olisin liikuttunut sitä lukiessani, vaikka en tuntisi siinä kerrottavista ihmisistä. Mutta tällä kertaa tuo surullinen tarina kertoikin meidän perheen elämästä, siitä, miten hetkessä voi koko elämä muuttua ja kuinka ihanan pienen pojan elämä voi päättyä yhtäkkiä.   Yritämme kuitenkin kaikesta huolimatta jaksaa täällä eteenpäin, henkäys kerrallaan – niin kuin tuon haastattelun otsikkokin oli.