Yhdeksän pitkää kuukautta menetyksestä

9 kuukautta – niin kauan tuli eilen kuluneeksi siitä päivästä, kun minusta tuli enkelipojan äiti ja jouduimme sanomaan ne kauhean surulliset hyvästit. Tämä ”kuukausipäivä” tuntuu jostain syystä paljon pahemmalta kuin muutamana edellisenä kuukautena. Olen miettinyt, johtuuko se siitä, että joulu on niin lähellä ja se tuo oman lisänsä tähän suruun, vai johtuuko se siitä, että yhdeksän kuukautta aikakäsitteenä tuo niin vahvasti mieleen raskausajan. 

Seitsemän vuotta sitten olin raskaana ja odotin Benjaminia. Raskausaika oli fyysisesti tosi helppo, kuten seuraavillakin kerroilla. Henkisestikin kaikki sujui hienosti, olin varma, että me tulemme pärjäämään pienen esikoisemme vanhempina, enkä stressannut siitä lainkaan. Olimme innoissamme tuosta odotuksesta ja odotusaika tuntui jännittävältä, emme olisi millään malttaneet, että tapaamme pienen poikamme. Ne potkut vatsassa olivat ihania ja loppujen lopuksi se yhdeksän kuukauden aika meni tosi nopeasti ja vaivattomasti. Ja palkinto, minkä siitä ajasta sai, oli aivan ihana, oma pieni Benjamin.

                           Ensimmäinen kuva meistä

Tällä kertaa tämä yhdeksän kuukauden mittainen ajanjakso ei ole mennyt nopeasti, päivät, tunnit ja minuutit ovat tuntuneet välillä vain matelevan eteenpäin. Tai kyllähän välillä tuntuu siitä olevan vain silmänräpäys, kun Benjamin vielä oli luonamme, mutta useimmiten siitä tuntuu olevan jo iäisyys, kun sain viimeksi rutistaa tuota pientä rakasta sylissäni. Tämä ajanjakso, jota nyt elämme on tavallaan myös jonkinlainen odotusaika, odotamme, josko elämä hieman helpottaisi ja tuska edes vähän laantuisi – me vain emme tiedä kauanko tämä odotusaika kestää. Loppujen lopuksi lisäksi odotamme kaiken aikaa myös sitä hetkeä, jolloin joko kohtaamme pienen Benjaminin jossain tuolla pilvien takana tai ainakin, että tämä suru silloin päättyy.

Olen aina haaveillut siitä, että saan olla äiti. Minulle oli aina selvää, että tahdon lapsia ja toivoin tuon suurimman toiveeni toteutuvan jonain päivänä. Viime marraskuussa, kun kaikki tämä kamaluus alkoi, mietin, että voi kun en koskaan olisikaan saanut lapsia, se tuntui niin kamalalta tietää, että oma lapsi on vakavasti sairas ja että joudumme luopumaan hänestä liian aikaisin. Nykyään olen kuitenkin vain onnellinen siitä, että saimme edes kuusi vuotta viettää Benjaminin kanssa, vaikka se niin harmittaakin ja surettaa, että hänen elämänsä päättyi ennen kuin se oikein kunnolla ehti alkamaankaan.

Tänä viikonloppuna olen muistellut paljon aikaa, jolloin Benjamin oli vatsassani, tuota maagista yhdeksän kuukauden ajanjaksoa, jonka aikana vatsassani kasvoi täydellinen poika ja minusta kasvoi äiti. Olen miettinyt myös tätä yhdeksän kuukauden ajanjaksoa enkelin äitinä ja todennut, että se on rooli, johon ei kenenkään pitäisi koskaan joutua kasvamaan. Mutta enkelin äiti, sen tehtävän minä pyytämättä sain ja sen kanssa minun on opeteltava elämään, halusin sitä tai en.