Meidän perheen elämässä on ajanjakso ennen marraskuuta 2020 ja
ajanjakso sen jälkeen. Tuo ajanjakso ennen tuota karmeaa marraskuuta, jolloin
saimme kuulla Benjaminin geenivirheestä, oli onnellinen ja huoleton. Ei elämä
toki silloinkaan pelkkää iloa ja auringonpaistetta ollut, mutta voin sanoa
aidosti olleeni onnellinen ja tyytyväinen elämääni. Ajanjakso, joka alkoi viime
vuoden marraskuussa, on ollut täynnä suurta surua, tuskaa ja epätoivoa. Aika
tuntui pysähtyneen siihen hetkeen, kun saimme kuulla musertavan diagnoosin ja
tajusimme, ettei tälle tarinalle ole onnellista loppua.
Tällä viikolla pysähdyin yhtäkkiä siihen ajatukseen, että ei aika
pysähtynytkään. Katselin pientä seitsemän kuukauden ikäistä pikkuistamme joka
on ihan viimeaikoina oppinut konttaamaan kovaa vauhtia, taputtamaan ja
nousemaan itse istumaan. Häntä katsellessani tajusin, miten paljon hän onkaan
jo oppinut ja kehittynyt näiden kuukausien aikana, jotka itselläni on mennyt
pitkälti siinä, että olen yrittänyt pysyä kasassa ja suoriutua arjesta edes
jotenkin järjissäni. Raskausaika oli kaikkea muuta kuin normaali ja myös tämä
hänen vauva-aikansa on ollut täysin erilainen, kuin mitä poikien vauva-ajat
olivat. Olen kuitenkin joka hetki kiitollinen siitä, että hän saapui
perheeseemme tuomaan iloa ja valoa niihin hetkiin, kun tuntui, ettei missään
ole enää mitään järkeä.
Olen miettinyt sitä, haluanko, että aika kuluu nopeasti vai
hitaasti. Nämä jokainen ensimmäinen juhlapyhä, jonka vietämme ilman Benjaminia
täällä, tuntuu niin valtavan pahalta. Varmasti ne tuntuvat aina pahalta, mutta
ehkä ne helpottavat ajan myötä? Jos selviämme tästä joulusta jotenkuten, niin
ehkä se luo toivoa, että pärjäämme myös ensi jouluna, eikä joulu silloin
ahdista niin paljoa ainakaan etukäteen? Toisaalta haluaisin ajan kuluvan
nopeasti, sillä toivon, että tämä tuska edes hieman laimenee ajan myötä.
Toisaalta kuitenkin pelkään ajan kulumista, sillä pelkään, että ne ihanat
muistot Benjaminista jotenkin haalenevat ajan kuluessa. Faktahan on se, että kyllä
me muistamme asioita esimerkiksi vuoden takaa paljon paremmin kuin viiden
vuoden takaa. Emme me ikinä unohda Benjaminia, mutta emme me varmasti kaikkea
hänestä tule ikuisesti muistamaan ja se ajatus saa minut järkyttävän surulliseksi.
Haluaisin muistaa hänestä kaiken, mutta tiedän, ettei se ole mahdollista.
Onneksi on paljon kuvia ja videoita, joihin pystyy aina palaamaan. Kuvia pystyn
jo katselemaan itkun kanssa, mutta videoita en pysty vielä katsomaan, se on
aivan liian surullista. Se on minulle kuitenkin tärkeää, että tiedän videoita
olevan olemassa ja tiedän, että joskus vielä pystyn niitä katsomaan.
Ajan myötä tämän surumatkan taittaminen toivottavasti hieman edes
helpottuu. Surumatka on oikeastaan sana, josta en ole ihan varma, pidänkö siitä
vai en. Olen matkustellut elämäni aikana paljon ja miellän matkan joksikin
mukavaksi reissuksi, jolla on selkeä alku ja selkeä loppu. Tällä matkalla,
surumatkalla, jota me elämme, on toki alku, se alkoi viime marraskuussa, mutta
loppua sillä ei ole. Tai no tavallaan on, toivon, että silloin se päättyy, kun
viimeisen kerran täällä henkäisen, mutta niin kauan kuin täällä olen, niin
kauan elän jatkuvan surun kanssa. Tuskin suru näin lamaannuttava tai kokonaisvaltainen ikuisestii tulee olemaan, mutta ihan varmasti kuitenkin aina läsnä. Ja kyllä minä
tietysti aina tulen muistamaan meidän ystävällisen pienen pojan, joka kaiket
päivät pelasi mailan ja pallon kanssa milloin missäkin, kauniit ja iloiset
tähtisilmät tuikkien. Joka kerta kun katson nykyään taivaalle ja näen loistavia tähtiä, niin aina minä muistan, meidän oman rakkaan Benjaminin ja hänen kirkkaana tuikkivat silmänsä.
Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.
VastaaPoistaMoi! Huomasin vasta hetki sitten sähköpostista, että tänne on tullut kommentteja ja halusin vastata. Olet poistanut viestisi, mutta mailista sen sain luettua, enkä tiedä, huomaatko siis vastaustani.
PoistaHaluan sanoa osanottoni myös sinulle suuresta menetyksestäsi. Kirjoitat kauniisti ja lohdullisesti surusta ja siitä, että pienillä merkityksellisillä asioilla on merkitystä, sillä juuri niinhän se on.
Kaikkea hyvää sinulle ja kiitos kommentistasi!