Henkistä kipuilua

En ole pitkään aikaan kirjoittanut tänne mitään, se ei johdu siitä, että minulla olisi ollut erityisen kiire tai ettei minulla olisi ollut mitään kirjoitettavaa. Syy hiljaisuuteen on ollut se, että viime päivien aikana olo on ollut usein aika kurja henkisesti ja olen kipuillut monen asian kanssa. 

Olen käynyt kovasti mielessäni kamppailua sen kanssa, kuka minä olen ja millainen elämäni on. Ei elämä mennyt sillä tavalla, miten sen ajattelin menevän ja nyt käyn jatkuvasti kamppailua sen kanssa, uskallanko enää suunnitella elämää ja tulevaisuutta sekä voiko minulla vielä olla haaveita. Olen ensisijaisesti aina haaveillut äitiydestä ja äiti minä onneksi saan olla, mutta enkelilapsen äidin roolistahan ei kukaan haaveile ja se silti pyytämättä joidenkin meidän osaksi lankeaa. Valtavan kiitollinen olen näistä kahdesta pienestä, joita saan päivittäin rutistaa, mutta sydän särkyy niin pieniin palasiin jatkuvasti, koska ikävä ja suru yhtä pientä kohtaan on aivan musertava. Yritän olla mahdollisimman hyvä ja läsnä oleva vanhempi meidän pikkuisille ja se on se, mikä auttaa jaksamaan päivästä toiseen.

Tiedänhän minä, miksi alakulo on vallannut mielen viimeaikoina entistä enemmän, se johtuu siitä, että kolmen päivän päästä meillä pitäisi juhlia 7-vuotiasta rakasta poikaa, mutta sen sijaan vienkin hänen haudalleen seitsemän kynttilää. Se tuntuu niin kamalan väärältä ja niinhän se onkin, kamalan kamalan väärin. Sille päivälle en ole suunnitellut mitään menoa, en aio nähdä ketään muita kuin oman perheeni, sytytän paljon kynttilöitä, muistelen pientä rakasta ja itken niin paljon kuin itkettää. Ehkä seuraavana päivänä on sitten taas helpompi olla ja hengittää. Tiedostan kyllä, että välillä tulee niitä hankalampia hetkiä vastaan tällä surumatkalla ja sitten taas toivottavasti helpottaa.

Vaikka henkistä kipuilua on ollut ilmassa lähiaikoina, on silti sekaan mahtunut myös hyviä hetkiä, mukavia kohtaamisia, kivoja touhuja ja pienten kanssa leikkimistä. Ja ei se alakulo kaikenaikaa ole läsnä, välillä olo on melko hyväkin ja tykkään tavata muita ihmisiä ja tehdä monenlaisia asioita. Vastapainona välillä tulee taas olo, jolloin kipuilen sen kanssa, mikä minä olen ja mitä minä voin edelleen tehdä. Useasti mietiskelen, onko siinä mitään järkeä, että kirjoittelen ajatuksiani muiden luettavaksi tai julkaisen jotain kuvia arjestamme? Sitten kuitenkin päädyn aina siihen lopputulokseen, että en tiedä, missä asioissa on enää järkeä tai mikä on kannattavaa, mutta elän elämääni juuri niin kuin pystyn ja teen asioita, joista saan edes hetkellisesti jotain iloa tai valoa elämään.