Hetket, jolloin ikävä tuntuu musertavan alleen

Pian päättyvä viikko on pitänyt sisällään paljon mukavia hetkiä. Olemme ulkoilleet paljon lumisessa kelissä, meillä kävi mukavia vieraita loppiaisena ja pitkästä aikaa vietimme siskoni perheen luona toisessa kaupungissa viikonlopun. On ollut iloa, naurua ja kivoja touhuja, mutta niiden vastapainoksi myös hetkiä, jolloin ikävä on tuntunut erityisen kovalta ja musertavalta.

Yhtenä iltana alkuviikosta olin laittanut meidän pikkuiset unille ja sängyssä maatessani nukutuksen jälkeen aloin katselemaan vanhoja kuvia puhelimestani. Aika pian ymmärsin, ettei se ollut hyvä idea katsella niitä myöhään illalla, mutta en voinut lopettaa niiden katselua. Satoja kuvia pienestä ihanasta pojasta selailin puhelimeni näytöltä ja voi miten kovasti itkinkään. Lähes jokaisessa kuvassa Benjamin hymyili leveästi tähtisilmät tuikkien milloin missäkin päin maailmaa ja Suomea. Monesti oli jokin pelitouhu menossa ja ihana virnistys hänen kauniilla kasvoillaan. Sillä kertaa ei kuvien katselu tuntunut yhtään lohdulliselta vaan aivan uskomattoman musertavalta ja epäusko siitä, että ihanko oikeasti emme saaneet tuota poikaa pitää luonamme kuin hetken, valtasi mieleni.

Seuraavana yönä ja päivänä mieleni oli selkeästi alakuloisempi, mutta onneksi nämä pahimmat surun hetket tulevat kuin aaltoina, välillä jää kuohun alle ja sitten on taas tasaisempaa ja helpompaa. Kauhean kova ikävä on omaa pikkuistamme, mutta muistoissamme hän on aina iloisena ja nauravaisena, maailman ihanimpana poikana. Onneksi ehdimme tehdä ja kokea monia mahtavia asioita yhdessä ja onneksi muistimme joka päivä sanoa, että rakastamme.