Mistä saan voimaa jatkaa elämää?

En edes tiedä, kuinka monta kertaa minulle on tullut marraskuun 2020 jälkeen mieleen ajatus, että ei tässä elämässä ole mitään järkeä enää, en pysty tähän enkä jaksa. Olen aina ollut luonteeltani enemmän optimisti kuin pessimisti ja olen aina yrittänyt suhtautua asioihin positiivisesti ja pyrkinyt olemaan valittamatta turhasta. Tämä kaikki tapahtunut, oman lapsen sairastuminen ja poismeno, on kyllä ravistellut optimismiani rankasti ja usein on tullut eteen hetkiä, joista ei vaan ole voinut löytää mitään hyvää. On ollut hetkiä, jolloin olisi tehnyt mieli heittää kaiken suhteen hanskat tiskiin ja sanoa vaan, että tämä kaikki on minulle ihan liikaa. Ja samalla sanoa, että sanonta ”kenellekään ei anneta enempää, kuin jaksaa kantaa”, ei todellakaan pidä paikkaansa. En minä tai mieheni jaksaisi kantaa pienen pojan sairastumisen ja poismenon taakkaa, mutta meidän on pakko. Tuosta valtavan raskaasta taakasta huolimatta tässä yhä ollaan, päivittäin jopa hymyillään ja porskutetaan hetki kerrallaan surun kanssa eteenpäin.

Suurin asia, josta saan voimaa jokaiseen päivään, on meidän kaksi vielä luonamme olevaa pikkuista, jotka tarvitsevat rakkautta ja hoivaa. Heidän touhujensa ja kehityksensä katsominen luovat uskoa elämän jatkumisesta ja siitä, että elämässä on vielä jotain järkeä. Sen lisäksi yritän mahdollisuuksien mukaan tehdä ihan arkisia asioita, joista saan edes pientä iloa, joskus se on netistä jonkun kauniin vaatteen tilaaminen, joskus lenkki kaverin kanssa, joskus Rahapajan uuden kauden katsominen miehen kainalossa, joskus vaikka yksin kaupassa käyminen. Ihan tavallista arkea olen alkanut huomattavasti aiempaa enemmän arvostaa enkä todellakaan pidä mitään enää itsestäänselvyytenä. ’

Ennen matkustimme paljon ja aina hieman haaveilin uudesta reissusta tai mietin elämää tulevaisuudessa, sitten kun lapset ovat isompia. Nyt en enää uskalla samalla tavalla haaveilla ainakaan mistään kaukaisemmista asioista, sillä tiedostan sen, että haaveet voivat täysin murskautua hyvinkin nopeasti. Toki haaveita ja toiveita tulevaisuuden suhteen saa ja pitääkin yhä olla, mutta kovin kauas en uskalla elämää miettiä. Vielä muutama kuukausi sitten tuntui hankalalta miettiä elämää yhtään pidemmälle, nyt sentään olen varovaisesti suunnitellut ohjelmaa kevään ajaksi ja miettinyt vaan, että se on ihan mahdollista, että suunnitelmat eivät toteudukaan. Tällä hetkellä yritän vaan joka päivä parhaani mukaan elää tätä elämää, joka minulle annettiin ja olla mahdollisimman hyvä äiti ja vaimo rakkaimmilleni – se on kaikista tärkeintä ja parasta, mitä voin tehdä.