Katsaus vuoden 2021 tammikuusta toukokuuhun – sydäntäsärkevät hyvästit ja uuden elämän vastaanottamista

 

Olen miettinyt paljon tätä kulunutta vuotta ja mietiskellyt, että miten sitä kuvailisin. Ensimmäinen ajatus, joka minulla tuli, oli että vuosi oli kamala. Mutta tarkemmin ajateltuna, ei se ollut pelkästään kamala, kaiken kamalan lisäksi oli siinä myös paljon hyvää. Vuosi oli yhtä tunteiden sekamelskaa ja vuoristorataa, vaikka toki päällimmäisenä tästä vuodesta jää tietysti mieleen se, että tämä oli se vuosi, jolloin me menetimme maailman rakkaimman ja parhaimman esikoispoikamme. Tämä vuosi oli surullinen, itkuntäyteinen sekä musertava. Tämä vuosi muutti sekä kasvatti minua ihmisenä enemmän kuin mikään vuosi aiemmin. Tämä vuosi on opettanut minulle valtavasti monesta asiasta. Tämä vuosi on kaikesta surusta ja kaipauksesta huolimatta ollut täynnä rakkautta.

Vuotta 2021 miettiessä aloin muistelemaan eri kuukausia ja mitä kaikkea on vuosi pitänytkään sisällään. Kirjoittelen tähän alas jokaisesta kuukaudesta vähän muistoja, ajatuksia ja joitakin kuvia myös kyseiseltä kuukaudelta. Tästä tuli lopulta niin pitkä, että jaoin tämän kahteen osaan, julkaisen tänään muistelun tammikuusta toukokuuhun ja huomenna tai ylihuomenna loppuvuoden.

Oli raskasta palata muistoissa etenkin alkuvuoden tunnelmiin ja selata niitä kuvia, mutta koin sen silti tarpeelliseksi.

Tammikuu

Tammikuu oli kamala kuukausi, vietin sen kokonaan Helsingissä sairaalassa, Taika-osaston huoneessa numero 9. Tammikuun alussa meillä oli vielä ihan ripaus toivoa siitä, että kantasolusiirto olisi onnistunut ja pienen potilaan veriarvot alkaisivat vielä nousta. Nuo viimeiset toivonrippeet kuitenkin karisivat päivien edetessä eikä valitettavasti pieni lisäannos kantasolujakaan tarrannut kiinni. Raskaus eteni, mutta se ei ollut yhtään mielessä ja kaikki aika sekä energia meni Benjaminin vieressä valvoessa. Tammikuun edetessä Benskun vointi heikkeni ja alkoi vääjäämättömästi näyttää siltä, että yhteisen aikamme tiimalasin hiekka alkaa olla lopussa. Minulle on jäänyt elävästi mieleen se, kun sairaalalla muutaman kerran tapaamani psykiatri sanoi viimeisellä tapaamisellamme lauseen: ”nyt vaikuttaa siltä, että mitään valoa tai toivoa ei ole enää näkyvissä” – ja kyllä, hän oli aivan oikeassa. Ihan tammikuun lopussa saimme kuitenkin saimme tiedon, että saamme siirtyä Tampereelle, lähemmäs kotia. Kantasolusiirron epäonnistuttua ei ollut tarvetta enää jatkaa hoitoja Helsingissä ja suurin toiveemme oli enää päästä lähemmäs kotia ja vielä ehkä sinne kotiinkin.

               Meidän sairaalahuoneen vessassa 

otettu kuva raskausviikolla 25. Niin vaan kaiken stressin,  huolen ja surun keskellä tuolla vatsassani kasvoi uusi perheenjäsen💕

Helmikuu

Helmikuun ensimmäisenä päivänä siirryimme Benjaminin kanssa Tampereelle sairaalaan kahdeksan viikon yhtäjaksoisen Helsingissä olon jälkeen ja siitä seuraavana päivänä pieni rakkaamme täytti 6 vuotta. Emme tienneet silloin vielä, paljonko meillä olisi vielä aikaa jäljellä, päiviä, viikkoja, kuukausia vai kenties vuosia. Paljon vähemmän sitä jokatapauksessa lopulta oli, kun mitä ajattelimme. Viiden päivän sairaalassaolon jälkeen saimme iloksemme lähteä kotiin kotisairaanhoidon turvin. Täytyy kyllä nostaa hattua Tampereen seudulla toimivalle kotisairaanhoidolle, ihan mahtavia hoitajia kävi kotonamme Benjaminia hoitamassa ja he mahdollistivat meidän kotonaolomme. Heille sekä kaikille Tampereella meitä hoitaneille olen loputtoman kiitollinen heiltä saamastamme tuesta ja avusta ja hyvästä hoidosta. Oli ihana tuoda Benjamin vielä kotiin pitkän sairaalajakson jälkeen, pikkuveli sai hänet vielä ilahtumaan ja Ilveksen pelit ja oma pelimaila sekä maali. Toki meidän piti käydä muutaman päivän välein sairaalalla veritankkauksilla ja kotisairaanhoito kävi meillä päivittäin, mutta se, että saimme viettää aikaa kotona ja nukkua omassa sängyssä, tuntui hienolta. Oli kamalaa tietää, että päivät käyvät vähiin, mutta siitä huolimatta oli jaksettava päivästä toiseen ja yllättävästi sitä jaksoikin, päivä ja hetki kerrallaan.

                            Ilves-kakku 6-vuotiaalle💛

Maaliskuu

Pienen rakkaan vointi alkoi heikentyä, mutta edelleen olimme mahdollisuuksien mukaan aina kotona, kun se vain oli mahdollista. Se oli meille valtavan tärkeää, ettemme joutuneet olemaan enempää sairaalassa kuin oli pakollista. Muutaman päivän välein ajelimme sairaalaan joko muutamaksi tunniksi tai yhdeksi yöksi ja muuten olimme kotona.

                             Siskon potkuja kokeiltiin💗

Maaliskuun 18.päivä koitti se päivä, jolloin jouduimme hyvästelemään pienemme. Se päivä palaa usein muistoihini, etenkin öisin, jos en saa unta. Mutta oliko se hetki niin kamala, mitä etukäteen kuvittelin? Ei, ei se ollut, se hetki, kun pieni sydän löi täällä viimeisen kerran oli levollinen, mutta niin valtavan lohduton ja lopullinen hetki. Ainut lohtu sillä hetkellä oli se, että tiesimme, että meidän pienen taistelu oli nyt ohi ja se kamppailu sairautta vastaan oli ohi. Loppu maaliskuu meni jonkinlaisessa sumussa kauniiden kukkakimppujen ja adressien täyttäessä kotimme. Monenlaiset käytännönasiat täyttivät päiviä, soitot eri paikkoihin ja hautausasioiden hoitaminen, ei sekään ollut niin helppoa, kun olisin etukäteen ajatellut. Lopulta löysimme kuitenkin sopivan hautausmaan ja kävin valitsemassa siellä hautapaikan. Itkin hautausmaalle kävellessäni, kirkon työntekijän esitellessä vapaita hautapaikkoja, että en minä tiedä, mikä on paras paikka haudalle ja onko sillä edes mitään väliä. Lopulta valinta oli kuitenkin helppo, suuren puun juuressa, lähellä tienviertä oli paikka, jonka halusimme valita. Kävimme miehen kanssa valitsemassa arkun ja hautakiven ja ne olivat raskaita hetkiä, eihän kenenkään pitäisi joutua valitsemaan lapselleen arkkua tai kiveä hänen haudalleen.

             Käsi kädessä - tämä kuva on otettu 17.3

Huhtikuu

                              Niin raskas päivä

Huhtikuun ensimmäisenä päivänä pidimme pienen rakkaamme hautajaiset. Paikalla oli vain läheisimmät ihmiset ja pappina sama pappi, joka oli meidät vihkinyt ja lapset kastanut. Päivä oli raskas ja itkin ihan valtoimenaan. Emme järjestäneet muistotilaisuutta – meillä ei millään ollut voimia siihen ja mehän muistelimme läheisten kanssa pientä Benjaminia ihan jokainen päivä. Hautajaisten jälkeen olo oli aika tyhjä, siihen loppui käytännönasioiden järjestely. Itkua ja surua kuului päiviin, mutta yritin viettää kaiken mahdollisen ajan pikkuisemme kanssa, joka ansaitsi myös huomiota kaiken suuren myllerryksen jälkeen. Touhusimme ihan tavallisia asioita, ulkoilimme, kävimme puistoissa ja näimme muutamia ystäviä. Pikkuhiljaa aloin ymmärtämään, että meillehän on syntymässä pian vauva ja aloin tehdä pieniä hankintoja sitä varten. Kuun viimeisenä päivänä, vappuaattona, meidän pieni tyttömme syntyikin, tasan kaksi viikkoa ennen laskettua aikaa. Synnytys oli taas pitkä, mutta meni mielestäni hyvin. Henkisesti hankalinta oli ne hetket, jotka vietin pikkuisen kanssa potilashotellissa kahdestaan, silloin oli liikaa aikaa miettiä kaikkea ja toki synnytyksen jälkeen tunteen olivat muutenkin pinnassa.

               Tervetuloa perheeseemme pieni tyttönen

Toukokuu

Toukokuusta minulla ei ole kovin tarkkoja muistikuvia, uuteen perheenjäseneen tutustumista se ainakin piti sisällään ja touhuja vauvan sekä hänen isoveljensä kanssa. Toukokuun lopulla poikamme täytti 2, juhlia emme järjestäneet, mutta kakun leivoimme ja kävi meillä muutamia sukulaisia synttärikakulla. Toukokuussa elämä oli aikalaista selviytymistä päivästä toiseen ja tunteiden tasapainottelua surun ja ilon välillä. Kauhea oli ikävä ja suru, mutta toisaalta olin myös onnellinen meidän rakkaista pienistä, vauvasta ja taaperosta, ja heidän touhuistaan.              

                              Rakkaat pienet💗

Olipahan aikamoiset ensimmäiset viisi kuukautta vuonna 2021, niin suuria asoita, surua ja tunteita. Ei loppuvuosikaan helppo ollut, mutta onneksi se toi mukanaan enemmän iloa ja onneakin takasin meidän elämään. Kirjoittelen loppuvuodesta enemmän myöhemmin.