Äitiysloman viimeinen päivä

Keskiviikkona oli viimeinen virallinen äitiyslomapäiväni. En ole kuitenkaan vielä töihin menossa, joten samanlainen arki pikkuisten kanssa kotona kyllä jatkuu. Jotenkin tämä äitiysloman päättyminen on kuitenkin saanut oloni haikeaksi ja myös surulliseksi, surulliseksi siitä, kuinka tästä tuli niin erilainen, mitä ihan alkuraskaudessa ajattelin sekä haaveilin. En haaveillut mistään kovin erikoisesta, mutta muistan, kuinka suunnittelin tekeväni vaunulenkkejä vauvan kanssa eskariin- ja kerhoonvientireissuilla ja kuinka haavelin ihanasta, rauhallisesta arjesta vauvan ja hänen isoveljiensä kanssa.  No, eipä tästä todellakaan tullut sellainen, mitä ajattelin, niin kuin ei tullut tästä loppuelämästäkään.

Äitiyslomani alkoi huhtikuussa, vain kuusi päivää Benjaminin hautajaisten jälkeen. Olin silloin aivan rikkinäinen, sydän ja koko elämä täysin pirstaleina. Kaikki tuntui niin valtavan raskaalle, synkälle ja pimeälle ja minkäänlaista iloa tai valoa ei ollut näkyvissä. Jostain sitä valoa on kuitenkin tämän äitiysloman aikana onneksi löytynyt ja monia hyviä hetkiä olemme saaneet kokea.  Kauheasti en ole muistoissani uskaltanut edes palata aiempiin äitiyslomamuistoihini poikien vauva-ajoilta, mutta kyllä minä muistan, kuinka ihania ne olivat, täynnä onnea ja yhdessäoloa. Tähän äitiyslomaan on mahtunut valtavasti itkua, lohduttomuutta ja surua, mutta onneksi tähän on kuulunut myös paljon yhdessä vietettyjä hetkiä, suukkoja ja haleja, jotka tuovat sitä pientä iloa jokaiseen päivään. 

Kiitollinen saan olla, että jo kolmannen kerran sain viettää äitiyslomaa ja parasta tässä äitiyslomassa on ehdottomasti ollut näiden pienten ihanien kanssa vietetty aika ilman kiirettä mihinkään. Ja oivallus siitä, että elämä on tässä ja nyt.