Aika, joka ei pysähtynytkään

Meidän perheen elämässä on ajanjakso ennen marraskuuta 2020 ja ajanjakso sen jälkeen. Tuo ajanjakso ennen tuota karmeaa marraskuuta, jolloin saimme kuulla Benjaminin geenivirheestä, oli onnellinen ja huoleton. Ei elämä toki silloinkaan pelkkää iloa ja auringonpaistetta ollut, mutta voin sanoa aidosti olleeni onnellinen ja tyytyväinen elämääni. Ajanjakso, joka alkoi viime vuoden marraskuussa, on ollut täynnä suurta surua, tuskaa ja epätoivoa. Aika tuntui pysähtyneen siihen hetkeen, kun saimme kuulla musertavan diagnoosin ja tajusimme, ettei tälle tarinalle ole onnellista loppua.

Tällä viikolla pysähdyin yhtäkkiä siihen ajatukseen, että ei aika pysähtynytkään. Katselin pientä seitsemän kuukauden ikäistä pikkuistamme joka on ihan viimeaikoina oppinut konttaamaan kovaa vauhtia, taputtamaan ja nousemaan itse istumaan. Häntä katsellessani tajusin, miten paljon hän onkaan jo oppinut ja kehittynyt näiden kuukausien aikana, jotka itselläni on mennyt pitkälti siinä, että olen yrittänyt pysyä kasassa ja suoriutua arjesta edes jotenkin järjissäni. Raskausaika oli kaikkea muuta kuin normaali ja myös tämä hänen vauva-aikansa on ollut täysin erilainen, kuin mitä poikien vauva-ajat olivat. Olen kuitenkin joka hetki kiitollinen siitä, että hän saapui perheeseemme tuomaan iloa ja valoa niihin hetkiin, kun tuntui, ettei missään ole enää mitään järkeä.

                             7 kuukauden ikäinen pieni  

Olen miettinyt sitä, haluanko, että aika kuluu nopeasti vai hitaasti. Nämä jokainen ensimmäinen juhlapyhä, jonka vietämme ilman Benjaminia täällä, tuntuu niin valtavan pahalta. Varmasti ne tuntuvat aina pahalta, mutta ehkä ne helpottavat ajan myötä? Jos selviämme tästä joulusta jotenkuten, niin ehkä se luo toivoa, että pärjäämme myös ensi jouluna, eikä joulu silloin ahdista niin paljoa ainakaan etukäteen? Toisaalta haluaisin ajan kuluvan nopeasti, sillä toivon, että tämä tuska edes hieman laimenee ajan myötä. Toisaalta kuitenkin pelkään ajan kulumista, sillä pelkään, että ne ihanat muistot Benjaminista jotenkin haalenevat ajan kuluessa. Faktahan on se, että kyllä me muistamme asioita esimerkiksi vuoden takaa paljon paremmin kuin viiden vuoden takaa. Emme me ikinä unohda Benjaminia, mutta emme me varmasti kaikkea hänestä tule ikuisesti muistamaan ja se ajatus saa minut järkyttävän surulliseksi. Haluaisin muistaa hänestä kaiken, mutta tiedän, ettei se ole mahdollista. Onneksi on paljon kuvia ja videoita, joihin pystyy aina palaamaan. Kuvia pystyn jo katselemaan itkun kanssa, mutta videoita en pysty vielä katsomaan, se on aivan liian surullista. Se on minulle kuitenkin tärkeää, että tiedän videoita olevan olemassa ja tiedän, että joskus vielä pystyn niitä katsomaan. 

Ajan myötä tämän surumatkan taittaminen toivottavasti hieman edes helpottuu. Surumatka on oikeastaan sana, josta en ole ihan varma, pidänkö siitä vai en. Olen matkustellut elämäni aikana paljon ja miellän matkan joksikin mukavaksi reissuksi, jolla on selkeä alku ja selkeä loppu. Tällä matkalla, surumatkalla, jota me elämme, on toki alku, se alkoi viime marraskuussa, mutta loppua sillä ei ole. Tai no tavallaan on, toivon, että silloin se päättyy, kun viimeisen kerran täällä henkäisen, mutta niin kauan kuin täällä olen, niin kauan elän jatkuvan surun kanssa. Tuskin suru näin lamaannuttava tai kokonaisvaltainen ikuisestii tulee olemaan, mutta ihan varmasti kuitenkin aina läsnä. Ja kyllä minä tietysti aina tulen muistamaan meidän ystävällisen pienen pojan, joka kaiket päivät pelasi mailan ja pallon kanssa milloin missäkin, kauniit ja iloiset tähtisilmät tuikkien. Joka kerta kun katson nykyään taivaalle ja näen loistavia tähtiä, niin aina minä muistan, meidän oman rakkaan Benjaminin ja hänen kirkkaana tuikkivat silmänsä.