Henkistä kipuilua

En ole pitkään aikaan kirjoittanut tänne mitään, se ei johdu siitä, että minulla olisi ollut erityisen kiire tai ettei minulla olisi ollut mitään kirjoitettavaa. Syy hiljaisuuteen on ollut se, että viime päivien aikana olo on ollut usein aika kurja henkisesti ja olen kipuillut monen asian kanssa. 

Olen käynyt kovasti mielessäni kamppailua sen kanssa, kuka minä olen ja millainen elämäni on. Ei elämä mennyt sillä tavalla, miten sen ajattelin menevän ja nyt käyn jatkuvasti kamppailua sen kanssa, uskallanko enää suunnitella elämää ja tulevaisuutta sekä voiko minulla vielä olla haaveita. Olen ensisijaisesti aina haaveillut äitiydestä ja äiti minä onneksi saan olla, mutta enkelilapsen äidin roolistahan ei kukaan haaveile ja se silti pyytämättä joidenkin meidän osaksi lankeaa. Valtavan kiitollinen olen näistä kahdesta pienestä, joita saan päivittäin rutistaa, mutta sydän särkyy niin pieniin palasiin jatkuvasti, koska ikävä ja suru yhtä pientä kohtaan on aivan musertava. Yritän olla mahdollisimman hyvä ja läsnä oleva vanhempi meidän pikkuisille ja se on se, mikä auttaa jaksamaan päivästä toiseen.

Tiedänhän minä, miksi alakulo on vallannut mielen viimeaikoina entistä enemmän, se johtuu siitä, että kolmen päivän päästä meillä pitäisi juhlia 7-vuotiasta rakasta poikaa, mutta sen sijaan vienkin hänen haudalleen seitsemän kynttilää. Se tuntuu niin kamalan väärältä ja niinhän se onkin, kamalan kamalan väärin. Sille päivälle en ole suunnitellut mitään menoa, en aio nähdä ketään muita kuin oman perheeni, sytytän paljon kynttilöitä, muistelen pientä rakasta ja itken niin paljon kuin itkettää. Ehkä seuraavana päivänä on sitten taas helpompi olla ja hengittää. Tiedostan kyllä, että välillä tulee niitä hankalampia hetkiä vastaan tällä surumatkalla ja sitten taas toivottavasti helpottaa.

Vaikka henkistä kipuilua on ollut ilmassa lähiaikoina, on silti sekaan mahtunut myös hyviä hetkiä, mukavia kohtaamisia, kivoja touhuja ja pienten kanssa leikkimistä. Ja ei se alakulo kaikenaikaa ole läsnä, välillä olo on melko hyväkin ja tykkään tavata muita ihmisiä ja tehdä monenlaisia asioita. Vastapainona välillä tulee taas olo, jolloin kipuilen sen kanssa, mikä minä olen ja mitä minä voin edelleen tehdä. Useasti mietiskelen, onko siinä mitään järkeä, että kirjoittelen ajatuksiani muiden luettavaksi tai julkaisen jotain kuvia arjestamme? Sitten kuitenkin päädyn aina siihen lopputulokseen, että en tiedä, missä asioissa on enää järkeä tai mikä on kannattavaa, mutta elän elämääni juuri niin kuin pystyn ja teen asioita, joista saan edes hetkellisesti jotain iloa tai valoa elämään.  

Milloin äitiydestä tuli jotain, mitä saa vapaasti arvostella?

Olen viimeaikoina miettinyt paljon muiden ihmisten elämän ja toiminnan arvostelemista, tuntuu, että nykyään täytyy aina miettiä valtavan tarkasti, uskaltaa sanoa tai tehdä tai esimerkiksi julkaista sosiaalisessa mediassa. Tuntuu, että etenkin vanhemmuus ja äitiys on asia, joka joutuu kovasti tarkastelun alle. Vääränlaisia kenkävalintoja, liian lyhyttä tai liian pitkää imetysaikaa, perhepetiä, lasten ruokailua ja vaikka mitä arvostellaan surutta ja se ei ole minusta oikein. Toki olen varmasti sortunut myös itse arvostelemaan jotain muiden valintoja tai tekemisiä vanhempina, mutta nykyään en lähde muita arvostelemaan – miksi minulla olisi oikeus puuttua muiden tekemisiin? Ja toki siis lapsille haitalliseen tai vaaralliseen äitiyteen tulee puuttua, mutta tässä tekstissäni, kun puhun äideistä tai äitiydestä, puhun nimenomaan ihan tavallisista äideistä, jotka kohtelevat lapsiaan hyvin ja rakastavasti.

Olen imettänyt kaikkia meidän lapsia, tätä pienintä edelleen ja en yhtään tiedä jatkanko sitä vuoden ikään saakka tai vielä vaikka kaksi vuotta. Imetin Benjaminia pitkään, yli kaksi vuotta. Kovin moni ei tiennyt, että imetysaika oli niin pitkä, sillä en uskaltanut kertoa siitä peläten muiden arvostelua. Sillä jotkut niistä, jotka siitä tiesivät, kommentoivat, että ”koskas aiot lopettaa, eikö jo olisi aika”, tai muuta vastaavaa. Se ei tuntunut minusta silloin mukavalta ja näin jälkikäteen niiden kommenttien ajatteleminen tuntuu vielä kamalammalta ja saa minut miettimään, mikä oikeus kenelläkään on kommentoida niinkin yksityistä asiaa kuin imetystä. Eihän se ole keneltäkään muulta pois, jos minä imetän pitkään ja WHO:n suosituskin on kahden vuoden imetysaika. Benjaminilla ei ollut mitään ongelmia hampaiden tai purennan kanssa, että eipä se ainakaan siihen mitään vaikuttanut. Lisäksi hän ennen vakavaa sairastumistaan oli todella terve, ihan muutama kuumetauti hänellä vain elämänsä aikana oli ja muuten hän oli hyvin terve, en tiedä auttoiko pitkä imetys siihen vai ei, mutta ei se ainakaan ollut haitaksi hänen terveydelleen. Nyt kun mietin tuota pitkää imetysaikaa, niin osaatte varmasti arvata, että päivääkään en sitä lyhentäisi ja olen valtavan iloinen siitä, että pidin pääni muiden arvosteluista huolimatta ja imetin niin pitkään. Niin tärkeitä, ihania yhteisiä hetkiä ne meille olivat.   

On erikoista, että kukaan oikeasti viitsii arvostella toisten äitiyttä, sillä eihän kukaan meistä äideistä ole osallistunut johonkin äitiyden kisaan, jossa jaetaan Hyvä äiti-palkintoja. Ei äitiys ole mikään kilpailu, jossa saa tai pitää arvostella toisia. Minulle on henkilökohtaisesti ainakin ihan sama, antaako joku äiti lapselleen pelkkää korviketta tai täysimettääkö joku toinen puoli vuotta, ei se ole mielestäni mikään äitiyden mittari. Jokainenhan meistä yrittää varmasti olla se paras mahdollinen äiti omille lapsilleen ja niin kuin me äidit ollaan erilaisia, niin ovat myös lapsetkin. Ja se mikä sopii toiselle ei välttämättä sovi ollenkaan toiselle.

Ja kyllä, on olemassa edelleen asioita, joihin arvostelu osana kuuluu. Itse olen aikoinaan osallistunut kisoihin, joihin nimenomaan kuuluu arvostelu, mutta olen tiennyt sen jo niihin lähtiessäni. Minulle oli ihan ok, että ulkonäköäni arvosteltiin, koska olinhan itse hakeutunut sinne ja etenkin silloin missikisoissa arvioitiin vielä nimenomaan enemmän myös sitä, kuinka leveä lantio meillä oli tai muuta sellaista. Mutta olenko lapsia halutessani hakenut samalla johonkin äitiyden kisaan, jossa arvostellaan esimerkiksi sitä, onko lapsillani paljasjalkakengät tai kauanko imetän, niin en. Äitiys ei ole minkäänlainen kilpailu, jossa jaetaan palkintoja sille, joka tekee hienoiten soseita lapsilleen tai noudattaa parhaiten jonkun toisen tekemiä suosituksia. Minulle äitiys merkitsee ainakin sitä, että yritän olla mahdollisimman hyvä, turvallinen ja rakastava äiti lapsilleni. Kukaan ei ole oikeutettu arvostelemaan minun tai kenenkään muun äitiyttä ja sen vuoksi en itse ainakaan aio enää arvostella muita.

Olen miettinyt viimeaikoina myös sitä, millainen surevan äidin kuuluisi olla. Pelkään, että joku arvostelee minua siitäkin, että en sure oikealla tavalla tai kritisoi jotain, mitä teen. Oli suuri kynnys julkaista tämä blogi ja aloittaa samalla myös Instagram-tili, johon jaan meidän arkeamme. Instagramiin yhtenä päivänä kirjoitinkin, että aina, kun julkaisen sinne jotain ”hömppää” vaikka lastenvaatteista, niin minusta tuntuu, että se on jotenkin väärin tai että muut alkavat arvostelemaan minua sen takia, ettei se ole soveliasta surevalle äidille. Mutta jokainen meistä on erilainen ja jokaisen tavat myös käsitellä surua ovat erilaisia. Minä olen sureva äiti ikuisen ikävän kanssa, mutta sen lisäksi olen muutakin ja elämääni kuuluu edelleen myös paljon muuta kuin surua ja tuskaa. Miksi en siis kertoisi myös siitä? Luultavasti juuri sen takia, että pelkään arvostelua ja kritiikkiä ja pelkään, että mieleni ei sitä ehkä kestä. Mutta otan silti sen riskin, sillä kirjoittaminen ja arkeni jakaminen auttaa minua tässä surutyössäni, se on osa sitä.

Tämä teksti syntyi aikamoisella vauhdilla ja ajatuksenjuoksulla. Minulla olisi aiheesta paljon kirjoitettavaa, mutta lopetan tämän nyt tähän ja palaan ehkä aiheeseen vielä myöhemmin. Se kantava ajatus, joka minut sai tämän kirjoittamaan oli se, että eihän arvostella turhaan muiden äitiyttä vaan ollaan lempeitä ja suvaitsevaisia muita kohtaan, jokainen meistä varmasti tekee äitinä parhaansa.   

Päivät pitkiä, vuodet lyhyitä

 

Tämä viikko – millainen se on ollut? Sanoisin, että periaatteessa aika tavallinen lapsiperheen viikko, vähän sairastelua, leikkitreffejä, paljon leikkiä ja ulkoilua. Niiden tavallisten lapsiperhetouhujen lisäksi on kuitenkin myös käyty kolme kertaa pikkuisen haudalla, itketty monia kertoja, ikävöity ja kaivattu. Koen kuitenkin, että tämä on ollut ihan hyvä viikko, kaiken aikaa ei ole ollut musertava olo ja monesta touhusta olen saanut iloa sekä onnea. Tänään ulkona ollessani aurinko jo vähän lämmitti ja sai kaipaamaan kesää sekä lämpöä. Haudalla lumet olivat sulaneet ja siellä olevat lelut olivat tulleet esiin lumen alta. Se sai minut ajattelemaan sitä, kuinka kevääseen ei ole enää pitkä aika ja keväällä, tarkemmin sanottuna jo maaliskuussa, tulee kuluneeksi vuosi siitä, kun saimme viimeksi nähdä Benjaminin.

Päivät pitkiä, vuodet lyhyitä on mielestäni hyvä sanonta, siltä minusta nimittäin usein tuntuu, päivät tuntuvat ajoittain matelevan eteenpäin, mutta lopulta kuitenkin vuosi on mennyt nopeasti. Mutta miten paljon voikaan ihmisen elämässä tapahtua vuodessa ja miten niin moni asia voi vuoden aikana muuttua. Tai oikeastaan elämä voi muuttua täysin yhdessä päivässä, yhdessä silmänräpäyksessä. Niin meille kävi, se muuttui täysin sinä hetkenä, kun saimme kuulla geenivirheestä. 

Ikinä en kuitenkaan olisi voinut kuvitella, että vuosi sitten ollessani täysin surullinen, rikkinäinen, murtunut ja kauhuissani, että ikinä voisin kertoa meitä kohdanneesta surusta avoimesti ja että elämä voisi joskus olla vielä ihan hyvää. Moni on kutsunut minua rohkeaksi, koska kerron näistä kipeistä asioista avoimesti, mutta itse en koe olevani rohkea. Kerron näistä asioista, koska se helpottaa minun oloani, auttaa minua jäsentämään ajatuksiani ja koska haluan kertoa maailman ihanimmasta pojasta. En minä ole rohkea, meidän pieni Benjamin oli rohkein tuntemani henkilö, hän, joka taisteli mahdotonta vastaan niin valtavan hienosti.  

33-vuotias

Minulla on tänään synttäripäivä, 33 vuotta tuli täyteen. Minulla ei ole koskaan ollut minkäänlaista ikäkriisiä eikä minua haittaa se, että ikää tulee lisää. En kaipaa elämääni nuorempana, ehdin ihan riittävästi elää nuoren elämää ja nähdä ja kokea monenlaista. En myöskään haluaisi vielä olla tätä vanhempi, tämä ikä on juuri hyvä. Toki haluaisin palata ajassa taaksepäin, mutta en sen takia, että saisin olla nuorempi vaan sen vuoksi, että voisin vielä tavata Benjaminin ja rutistaa häntä sylissäni.

Edellinen ikävuosi ei ollut juhlaa, 32 täyttäessäni oli juhlatunnelma niin kaukana kuin mahdollista, olimme Helsingissä sairaalassa ja silloin jo tiesimme, että kantasolusiirto ei valitettavasti onnistunut. Emme kuitenkaan vielä tienneet siinä vaiheessa, että Benjamin ei olisi enää luonamme, kun seuraavan kerran on syntymäpäiväni. Olen onnellinen, että sain viettää koko edellisen synttäripäiväni hänen kanssaan, muistan hakeneeni meille tuon synttäripäivän kunniaksi pullat sairaalan kahviosta ja siinä me vierekkäin sairaalasängyssä makoillen ne voisilmäpullat söimme. Niin tärkeitä muistoja.

Tämä viimeisin ikävuosi on vanhentanut ja koetellut minua niin henkisesti kuin fyysisesti rankemmin kuin mikään muu vuosi aiemmin. Täytyy kuitenkin olla kiitollinen omalle mielelle ja keholle, miten hienosti ne ovat kaikesta huolimatta selvinneet näistä koettelemuksista ja raskaista ajoista. 32-vuotiaana jouduin hyvästelemään lapsemme ja 32-vuotiaana myös synnytin pienen tyttösemme. Paljon itkua, surua ja unettomia hetkiä on koettu, toivottavasti 33-vuotiaana niitä kaikkia olisi edes hieman vähemmän. 

Tänäkään syntymäpäivänä ei juhlia vietetä, ihania lahjoja ja onnittelulauluja aamulla sain ja muuten päivä onkin sujunut lähinnä pyykkiä pesten ja pientä vatsatautipotilasta hoivaten. 

Elämä 32-vuotiaana oli kaikkea muuta, mitä olisin aiemmin ajatellut, toivonut tai haaveillut. Toivotaan, että tänä nyt alkaneena ikävuonna saan kokea hankalien ja suruntäyteisten hetkien lisäksi myös paljon ihania ja onnellisia hetkiä, yhdessä näiden täällä luonamme vielä olevien rakkaiden kanssa.

Mistä saan voimaa jatkaa elämää?

En edes tiedä, kuinka monta kertaa minulle on tullut marraskuun 2020 jälkeen mieleen ajatus, että ei tässä elämässä ole mitään järkeä enää, en pysty tähän enkä jaksa. Olen aina ollut luonteeltani enemmän optimisti kuin pessimisti ja olen aina yrittänyt suhtautua asioihin positiivisesti ja pyrkinyt olemaan valittamatta turhasta. Tämä kaikki tapahtunut, oman lapsen sairastuminen ja poismeno, on kyllä ravistellut optimismiani rankasti ja usein on tullut eteen hetkiä, joista ei vaan ole voinut löytää mitään hyvää. On ollut hetkiä, jolloin olisi tehnyt mieli heittää kaiken suhteen hanskat tiskiin ja sanoa vaan, että tämä kaikki on minulle ihan liikaa. Ja samalla sanoa, että sanonta ”kenellekään ei anneta enempää, kuin jaksaa kantaa”, ei todellakaan pidä paikkaansa. En minä tai mieheni jaksaisi kantaa pienen pojan sairastumisen ja poismenon taakkaa, mutta meidän on pakko. Tuosta valtavan raskaasta taakasta huolimatta tässä yhä ollaan, päivittäin jopa hymyillään ja porskutetaan hetki kerrallaan surun kanssa eteenpäin.

Suurin asia, josta saan voimaa jokaiseen päivään, on meidän kaksi vielä luonamme olevaa pikkuista, jotka tarvitsevat rakkautta ja hoivaa. Heidän touhujensa ja kehityksensä katsominen luovat uskoa elämän jatkumisesta ja siitä, että elämässä on vielä jotain järkeä. Sen lisäksi yritän mahdollisuuksien mukaan tehdä ihan arkisia asioita, joista saan edes pientä iloa, joskus se on netistä jonkun kauniin vaatteen tilaaminen, joskus lenkki kaverin kanssa, joskus Rahapajan uuden kauden katsominen miehen kainalossa, joskus vaikka yksin kaupassa käyminen. Ihan tavallista arkea olen alkanut huomattavasti aiempaa enemmän arvostaa enkä todellakaan pidä mitään enää itsestäänselvyytenä. ’

Ennen matkustimme paljon ja aina hieman haaveilin uudesta reissusta tai mietin elämää tulevaisuudessa, sitten kun lapset ovat isompia. Nyt en enää uskalla samalla tavalla haaveilla ainakaan mistään kaukaisemmista asioista, sillä tiedostan sen, että haaveet voivat täysin murskautua hyvinkin nopeasti. Toki haaveita ja toiveita tulevaisuuden suhteen saa ja pitääkin yhä olla, mutta kovin kauas en uskalla elämää miettiä. Vielä muutama kuukausi sitten tuntui hankalalta miettiä elämää yhtään pidemmälle, nyt sentään olen varovaisesti suunnitellut ohjelmaa kevään ajaksi ja miettinyt vaan, että se on ihan mahdollista, että suunnitelmat eivät toteudukaan. Tällä hetkellä yritän vaan joka päivä parhaani mukaan elää tätä elämää, joka minulle annettiin ja olla mahdollisimman hyvä äiti ja vaimo rakkaimmilleni – se on kaikista tärkeintä ja parasta, mitä voin tehdä.      

Hetket, jolloin ikävä tuntuu musertavan alleen

Pian päättyvä viikko on pitänyt sisällään paljon mukavia hetkiä. Olemme ulkoilleet paljon lumisessa kelissä, meillä kävi mukavia vieraita loppiaisena ja pitkästä aikaa vietimme siskoni perheen luona toisessa kaupungissa viikonlopun. On ollut iloa, naurua ja kivoja touhuja, mutta niiden vastapainoksi myös hetkiä, jolloin ikävä on tuntunut erityisen kovalta ja musertavalta.

Yhtenä iltana alkuviikosta olin laittanut meidän pikkuiset unille ja sängyssä maatessani nukutuksen jälkeen aloin katselemaan vanhoja kuvia puhelimestani. Aika pian ymmärsin, ettei se ollut hyvä idea katsella niitä myöhään illalla, mutta en voinut lopettaa niiden katselua. Satoja kuvia pienestä ihanasta pojasta selailin puhelimeni näytöltä ja voi miten kovasti itkinkään. Lähes jokaisessa kuvassa Benjamin hymyili leveästi tähtisilmät tuikkien milloin missäkin päin maailmaa ja Suomea. Monesti oli jokin pelitouhu menossa ja ihana virnistys hänen kauniilla kasvoillaan. Sillä kertaa ei kuvien katselu tuntunut yhtään lohdulliselta vaan aivan uskomattoman musertavalta ja epäusko siitä, että ihanko oikeasti emme saaneet tuota poikaa pitää luonamme kuin hetken, valtasi mieleni.

Seuraavana yönä ja päivänä mieleni oli selkeästi alakuloisempi, mutta onneksi nämä pahimmat surun hetket tulevat kuin aaltoina, välillä jää kuohun alle ja sitten on taas tasaisempaa ja helpompaa. Kauhean kova ikävä on omaa pikkuistamme, mutta muistoissamme hän on aina iloisena ja nauravaisena, maailman ihanimpana poikana. Onneksi ehdimme tehdä ja kokea monia mahtavia asioita yhdessä ja onneksi muistimme joka päivä sanoa, että rakastamme.         

Vuoden ensimmäiset päivät ja suunnitelmia alkuvuodelle

Tämän vuoden ensimmäisiin päiviin on sisältynyt arkeen paluuta, miehen melkein kahden viikon joululoma loppui ja me vietämme siis taas pikkuisten kanssa päivät keskenämme. Mitään ihmeellistä ei meillä ole näihin päiviin sisältynyt, paljon ulkoilua, leikkiä ja lumitöitä lähinnä.

Mitään toiveita tai lupauksia en tälle vuodelle tehnyt, sillä viimeisen reilun vuoden aikana tapahtuneet asiat ovat opettaneet sen, että vaikka aina parhaansa ja kaikkensa tekisi, ei silti itsestä riippumattomista syistä toiveet tai haaveet välttämättä toteudu. Mutta kyllä minä silti jonkin verran suunnitelmia olen nyt tuleville kuukausille tehnyt, tiedostaen sen kuitenkin, että välttämättä nämä suunnitelmat eivät tule toteutumaan. Suunnitelmissa on perusarjen lisäksi ainakin pientä opiskelua kotitouhujen ohessa ja pidempi reissu Lappiin nauttimaan Suomen lumisesta talvesta.

Olen ollut pois työelämästä kohta jo kolme vuotta. Tykkään kovasti työstäni, mutta ehdin kyllä tekemään opettajan hommia vielä vuosikymmeniä, joten sen vuoksi ei minulla ole mikään kiire palata töihin. Pientä täydennyskoulutusta olen kuitenkin tälle vuodelle suunnitellut ja avoimen yliopiston kautta aloitan opiskelun nyt tammikuussa. En tiedä, kuinka tentteihin luku ja muu opiskelu tulee käytännössä onnistumaan miehen tehdessä paljon töitä ja pikkuisten ollessa kotihoidossa, mutta yritän parhaani.  Olen aina pitänyt koulusta ja opiskelusta ja minusta on kivaa saada aivoille vähän hommia ja erilaista ajateltavaa lasten kanssa touhuamisen oheen.

Omaan hyvinvointiin aion panostaa jatkossa enemmän. Aloin loppuvuonna käymään pitkästä aikaa ryhmäliikuntatunneilla ja olinkin aika harmissani, kun hyvän alun jälkeen sille tuli stoppi koronarajoitusten myötä. Toivottavasti tunnit alkavat kuitenkin pian taas pyöriä ja pääsen jatkamaan niillä käymistä. Mietin aiemmin, että alan käydä jumpissa sitten, kun lapset ovat isompia, mutta tämä kaikki tapahtunut muutti ajatuksiani sen suhteen – elämä on tässä ja nyt ja sitä on elettävä juuri tällä hetkellä.   

Toivon, että tämä vuosi tarjoaa meille paljon mukavia hetkiä ja onnea sekä iloa surun hetkien rinnalle.