Äitiysloman viimeinen päivä

Keskiviikkona oli viimeinen virallinen äitiyslomapäiväni. En ole kuitenkaan vielä töihin menossa, joten samanlainen arki pikkuisten kanssa kotona kyllä jatkuu. Jotenkin tämä äitiysloman päättyminen on kuitenkin saanut oloni haikeaksi ja myös surulliseksi, surulliseksi siitä, kuinka tästä tuli niin erilainen, mitä ihan alkuraskaudessa ajattelin sekä haaveilin. En haaveillut mistään kovin erikoisesta, mutta muistan, kuinka suunnittelin tekeväni vaunulenkkejä vauvan kanssa eskariin- ja kerhoonvientireissuilla ja kuinka haavelin ihanasta, rauhallisesta arjesta vauvan ja hänen isoveljiensä kanssa.  No, eipä tästä todellakaan tullut sellainen, mitä ajattelin, niin kuin ei tullut tästä loppuelämästäkään.

Äitiyslomani alkoi huhtikuussa, vain kuusi päivää Benjaminin hautajaisten jälkeen. Olin silloin aivan rikkinäinen, sydän ja koko elämä täysin pirstaleina. Kaikki tuntui niin valtavan raskaalle, synkälle ja pimeälle ja minkäänlaista iloa tai valoa ei ollut näkyvissä. Jostain sitä valoa on kuitenkin tämän äitiysloman aikana onneksi löytynyt ja monia hyviä hetkiä olemme saaneet kokea.  Kauheasti en ole muistoissani uskaltanut edes palata aiempiin äitiyslomamuistoihini poikien vauva-ajoilta, mutta kyllä minä muistan, kuinka ihania ne olivat, täynnä onnea ja yhdessäoloa. Tähän äitiyslomaan on mahtunut valtavasti itkua, lohduttomuutta ja surua, mutta onneksi tähän on kuulunut myös paljon yhdessä vietettyjä hetkiä, suukkoja ja haleja, jotka tuovat sitä pientä iloa jokaiseen päivään. 

Kiitollinen saan olla, että jo kolmannen kerran sain viettää äitiyslomaa ja parasta tässä äitiyslomassa on ehdottomasti ollut näiden pienten ihanien kanssa vietetty aika ilman kiirettä mihinkään. Ja oivallus siitä, että elämä on tässä ja nyt.

Hetken tunsin olevani muutakin kuin enkelilapsen äiti

 

Tällä viikolla on päiviin mahtunut monenlaista kiirettä perusarjen touhujen lisäksi, tulevaisuuden opiskelu- ja työjuttujen miettimistä, kirpparivaatteiden läpikäyntiä ja hinnoittelua sekä ystävien tapaamista. Välillä on ollut vahvasti sellainen olo, että takki on aika tyhjä ja tuntuu, ettei mikään oikein tunnu miltään. Sen takia täällä bloginkin puolella on ollut aika hiljaista, tuntuu, että pyörittelen vaan päässäni niitä samoja ajatuksia ja tuntemuksia uudelleen ja uudelleen tulematta niiden kanssa yhtään valmiimmaksi tai ehjemmäksi. Onneksi tämä viikonloppu on kuitenkin ollut ihan onnistunut ja moni asia on tuonut minulle iloa.

Eilen illalla kävin rakkaan ystäväni kanssa kahdestaan iltaa istumassa ja syömässä hyvin. En edes muista, koska olisin viimeksi käynyt ravintolassa ilman lapsia tai ollut pidemmän aikaa yksin pois kotoa. Olikin aika piristävää valmistautua iltaan, pukea kiva mekko ylle ja lähteä ihan rauhassa hetkeksi pois kotoa. 

Lapsilla oli mennyt sillä välin tosi hyvin iskän kanssa kotona ja se on tärkeää, että hänkin saa viettää aikaa lasten kanssa ihan rauhassa ja keskenään. Olen ollut aiemmin tosi huono ottamaan omaa aikaa arjessa, mutta yritän opetella siihen, sillä se, että äiti saa välillä hetken hengähtää siitä ihanasta, mutta tosi intensiivisestä lapsiarjesta, tekee niin hyvää mielelle ja siitä saa taas voimaa siihen tavalliseen arkeen.

Oli ihana jutella ystävän kanssa kaikesta, ihan tavallisista kuulumisista, muistella jotain vanhoja juttuja ja jutella myös vähän tulevaisuuden haaveista ja toiveista. Toki juttelimme myös surullisista asioista, mutta pääosin pyrimme keskittymään vaan kaikkeen positiiviseen ja hetkellisesti tunsin olevani myös jotain muutakin kuin valtavan surullinen enkelipojan äiti. Tottakai tulen se olemaan aina ja onhan se tietysti mielessä ihan kaiken aikaa, mutta oli hienoa huomata, että olen yhä sen lisäksi myös paljon muuta. Hienoa oli myös huomata, että pystyn edelleen nauramaan spontaanisti ja nauttimaan hyvästä ruuasta ja seurasta. Voi kunpa elämä kohtelisi jatkossa hellemmin ja elämäämme tulisi lisää hetkiä, joihin sisältyy niin naurua kuin iloakin.  

Voi kunpa olisimme saaneet juhlia pientä synttärisankariamme

 

Keskiviikkona tuli täyteen 7 vuotta siitä, kun minusta tuli äiti ja meistä tuli perhe, pieni ihana poika syntyi meille silloin pitkän synnytyksen jälkeen. Voi kuinka onnellisia ja haltioituneita me hänestä olimmekaan ja voi miten ihana, iloinen ja rakas poika hänestä kasvoikaan. Keskiviikkona meidän pieni Benjamin olisi täyttänyt, tai toki hän täyttikin, 7 vuotta, mutta suruksemme emme saaneet tuota päivää juhlia yhdessä hänen kanssaan. Saimme pitää hänet vain kuusi vuotta kuusi viikkoa ja kaksi päivää luonamme. Ihania hetkiä ja retkiä saimme tuona aikana yhdessä kokea, mutta niin paljon jäi kokematta ja näkemättä ja se tuntuu ihan valtavan musertavalta, se, ettei yhteisiä muistoja tule enää enempää.

Keskiviikkona ajelimme heti aamulla haudalle. Veimme sinne seitsemän kynttilää, muutaman pienen lahjan ja kortit. Se tuntui meille tärkeälle, vaikka emme me ajattele, että Benjamin on siellä. Me ajattelemme, että hän on meidän mukanamme jokaisessa hetkessä ja henkäyksessä, tuulenvireenä, auringonpaisteena, linnunlauluna sekä perhosen siipien havinana. Keskiviikkona olo tuntui erityisen raskaalle, mieleeni palasi ne aiempien vuosien syntymäpäivät, kaksi vuotta sitten juhlistimme Benjaminia Hoplopissa, vuosi sitten olimme juuri siirtyneet Tampereelle sairaalaan ja alkoi jo olla melko varmaa, ettei enempää yhteisiä syntymäpäiviä täällä meille yhdessä tule. Tänä vuonna tuon syntymäpäivän lähestyminen tuntui jo etukäteen valtavan raskaana olona niin mielessä kuin kehossa, mutta kyllä me siitä päivästä selvisimme, vaikka kovasti itketti ja surettikin.

Keskiviikkona me muistelimme pientä rakastamme ihan niin kuin muistelemme tietysti jokainen päivä. Toivon, että hän sai viettää jossain tuolla pilvien takana ihanan juhlapäivän pelaten sydämensä kyllyydestä sählyä tai jääkiekkoa, sillä sitä touhua hän kaikista eniten rakasti. Me rakastamme ja kaipaamme tuota pientä synttärisankaria nyt, aina ja ikuisesti ja toivomme, että vielä joskus tuolla pilvien takana kohtaamme tuon iloisen, ihanan pojan. Hänet, joka teki meistä perheen seitsemän vuotta sitten. 

Henkistä kipuilua

En ole pitkään aikaan kirjoittanut tänne mitään, se ei johdu siitä, että minulla olisi ollut erityisen kiire tai ettei minulla olisi ollut mitään kirjoitettavaa. Syy hiljaisuuteen on ollut se, että viime päivien aikana olo on ollut usein aika kurja henkisesti ja olen kipuillut monen asian kanssa. 

Olen käynyt kovasti mielessäni kamppailua sen kanssa, kuka minä olen ja millainen elämäni on. Ei elämä mennyt sillä tavalla, miten sen ajattelin menevän ja nyt käyn jatkuvasti kamppailua sen kanssa, uskallanko enää suunnitella elämää ja tulevaisuutta sekä voiko minulla vielä olla haaveita. Olen ensisijaisesti aina haaveillut äitiydestä ja äiti minä onneksi saan olla, mutta enkelilapsen äidin roolistahan ei kukaan haaveile ja se silti pyytämättä joidenkin meidän osaksi lankeaa. Valtavan kiitollinen olen näistä kahdesta pienestä, joita saan päivittäin rutistaa, mutta sydän särkyy niin pieniin palasiin jatkuvasti, koska ikävä ja suru yhtä pientä kohtaan on aivan musertava. Yritän olla mahdollisimman hyvä ja läsnä oleva vanhempi meidän pikkuisille ja se on se, mikä auttaa jaksamaan päivästä toiseen.

Tiedänhän minä, miksi alakulo on vallannut mielen viimeaikoina entistä enemmän, se johtuu siitä, että kolmen päivän päästä meillä pitäisi juhlia 7-vuotiasta rakasta poikaa, mutta sen sijaan vienkin hänen haudalleen seitsemän kynttilää. Se tuntuu niin kamalan väärältä ja niinhän se onkin, kamalan kamalan väärin. Sille päivälle en ole suunnitellut mitään menoa, en aio nähdä ketään muita kuin oman perheeni, sytytän paljon kynttilöitä, muistelen pientä rakasta ja itken niin paljon kuin itkettää. Ehkä seuraavana päivänä on sitten taas helpompi olla ja hengittää. Tiedostan kyllä, että välillä tulee niitä hankalampia hetkiä vastaan tällä surumatkalla ja sitten taas toivottavasti helpottaa.

Vaikka henkistä kipuilua on ollut ilmassa lähiaikoina, on silti sekaan mahtunut myös hyviä hetkiä, mukavia kohtaamisia, kivoja touhuja ja pienten kanssa leikkimistä. Ja ei se alakulo kaikenaikaa ole läsnä, välillä olo on melko hyväkin ja tykkään tavata muita ihmisiä ja tehdä monenlaisia asioita. Vastapainona välillä tulee taas olo, jolloin kipuilen sen kanssa, mikä minä olen ja mitä minä voin edelleen tehdä. Useasti mietiskelen, onko siinä mitään järkeä, että kirjoittelen ajatuksiani muiden luettavaksi tai julkaisen jotain kuvia arjestamme? Sitten kuitenkin päädyn aina siihen lopputulokseen, että en tiedä, missä asioissa on enää järkeä tai mikä on kannattavaa, mutta elän elämääni juuri niin kuin pystyn ja teen asioita, joista saan edes hetkellisesti jotain iloa tai valoa elämään.  

Milloin äitiydestä tuli jotain, mitä saa vapaasti arvostella?

Olen viimeaikoina miettinyt paljon muiden ihmisten elämän ja toiminnan arvostelemista, tuntuu, että nykyään täytyy aina miettiä valtavan tarkasti, uskaltaa sanoa tai tehdä tai esimerkiksi julkaista sosiaalisessa mediassa. Tuntuu, että etenkin vanhemmuus ja äitiys on asia, joka joutuu kovasti tarkastelun alle. Vääränlaisia kenkävalintoja, liian lyhyttä tai liian pitkää imetysaikaa, perhepetiä, lasten ruokailua ja vaikka mitä arvostellaan surutta ja se ei ole minusta oikein. Toki olen varmasti sortunut myös itse arvostelemaan jotain muiden valintoja tai tekemisiä vanhempina, mutta nykyään en lähde muita arvostelemaan – miksi minulla olisi oikeus puuttua muiden tekemisiin? Ja toki siis lapsille haitalliseen tai vaaralliseen äitiyteen tulee puuttua, mutta tässä tekstissäni, kun puhun äideistä tai äitiydestä, puhun nimenomaan ihan tavallisista äideistä, jotka kohtelevat lapsiaan hyvin ja rakastavasti.

Olen imettänyt kaikkia meidän lapsia, tätä pienintä edelleen ja en yhtään tiedä jatkanko sitä vuoden ikään saakka tai vielä vaikka kaksi vuotta. Imetin Benjaminia pitkään, yli kaksi vuotta. Kovin moni ei tiennyt, että imetysaika oli niin pitkä, sillä en uskaltanut kertoa siitä peläten muiden arvostelua. Sillä jotkut niistä, jotka siitä tiesivät, kommentoivat, että ”koskas aiot lopettaa, eikö jo olisi aika”, tai muuta vastaavaa. Se ei tuntunut minusta silloin mukavalta ja näin jälkikäteen niiden kommenttien ajatteleminen tuntuu vielä kamalammalta ja saa minut miettimään, mikä oikeus kenelläkään on kommentoida niinkin yksityistä asiaa kuin imetystä. Eihän se ole keneltäkään muulta pois, jos minä imetän pitkään ja WHO:n suosituskin on kahden vuoden imetysaika. Benjaminilla ei ollut mitään ongelmia hampaiden tai purennan kanssa, että eipä se ainakaan siihen mitään vaikuttanut. Lisäksi hän ennen vakavaa sairastumistaan oli todella terve, ihan muutama kuumetauti hänellä vain elämänsä aikana oli ja muuten hän oli hyvin terve, en tiedä auttoiko pitkä imetys siihen vai ei, mutta ei se ainakaan ollut haitaksi hänen terveydelleen. Nyt kun mietin tuota pitkää imetysaikaa, niin osaatte varmasti arvata, että päivääkään en sitä lyhentäisi ja olen valtavan iloinen siitä, että pidin pääni muiden arvosteluista huolimatta ja imetin niin pitkään. Niin tärkeitä, ihania yhteisiä hetkiä ne meille olivat.   

On erikoista, että kukaan oikeasti viitsii arvostella toisten äitiyttä, sillä eihän kukaan meistä äideistä ole osallistunut johonkin äitiyden kisaan, jossa jaetaan Hyvä äiti-palkintoja. Ei äitiys ole mikään kilpailu, jossa saa tai pitää arvostella toisia. Minulle on henkilökohtaisesti ainakin ihan sama, antaako joku äiti lapselleen pelkkää korviketta tai täysimettääkö joku toinen puoli vuotta, ei se ole mielestäni mikään äitiyden mittari. Jokainenhan meistä yrittää varmasti olla se paras mahdollinen äiti omille lapsilleen ja niin kuin me äidit ollaan erilaisia, niin ovat myös lapsetkin. Ja se mikä sopii toiselle ei välttämättä sovi ollenkaan toiselle.

Ja kyllä, on olemassa edelleen asioita, joihin arvostelu osana kuuluu. Itse olen aikoinaan osallistunut kisoihin, joihin nimenomaan kuuluu arvostelu, mutta olen tiennyt sen jo niihin lähtiessäni. Minulle oli ihan ok, että ulkonäköäni arvosteltiin, koska olinhan itse hakeutunut sinne ja etenkin silloin missikisoissa arvioitiin vielä nimenomaan enemmän myös sitä, kuinka leveä lantio meillä oli tai muuta sellaista. Mutta olenko lapsia halutessani hakenut samalla johonkin äitiyden kisaan, jossa arvostellaan esimerkiksi sitä, onko lapsillani paljasjalkakengät tai kauanko imetän, niin en. Äitiys ei ole minkäänlainen kilpailu, jossa jaetaan palkintoja sille, joka tekee hienoiten soseita lapsilleen tai noudattaa parhaiten jonkun toisen tekemiä suosituksia. Minulle äitiys merkitsee ainakin sitä, että yritän olla mahdollisimman hyvä, turvallinen ja rakastava äiti lapsilleni. Kukaan ei ole oikeutettu arvostelemaan minun tai kenenkään muun äitiyttä ja sen vuoksi en itse ainakaan aio enää arvostella muita.

Olen miettinyt viimeaikoina myös sitä, millainen surevan äidin kuuluisi olla. Pelkään, että joku arvostelee minua siitäkin, että en sure oikealla tavalla tai kritisoi jotain, mitä teen. Oli suuri kynnys julkaista tämä blogi ja aloittaa samalla myös Instagram-tili, johon jaan meidän arkeamme. Instagramiin yhtenä päivänä kirjoitinkin, että aina, kun julkaisen sinne jotain ”hömppää” vaikka lastenvaatteista, niin minusta tuntuu, että se on jotenkin väärin tai että muut alkavat arvostelemaan minua sen takia, ettei se ole soveliasta surevalle äidille. Mutta jokainen meistä on erilainen ja jokaisen tavat myös käsitellä surua ovat erilaisia. Minä olen sureva äiti ikuisen ikävän kanssa, mutta sen lisäksi olen muutakin ja elämääni kuuluu edelleen myös paljon muuta kuin surua ja tuskaa. Miksi en siis kertoisi myös siitä? Luultavasti juuri sen takia, että pelkään arvostelua ja kritiikkiä ja pelkään, että mieleni ei sitä ehkä kestä. Mutta otan silti sen riskin, sillä kirjoittaminen ja arkeni jakaminen auttaa minua tässä surutyössäni, se on osa sitä.

Tämä teksti syntyi aikamoisella vauhdilla ja ajatuksenjuoksulla. Minulla olisi aiheesta paljon kirjoitettavaa, mutta lopetan tämän nyt tähän ja palaan ehkä aiheeseen vielä myöhemmin. Se kantava ajatus, joka minut sai tämän kirjoittamaan oli se, että eihän arvostella turhaan muiden äitiyttä vaan ollaan lempeitä ja suvaitsevaisia muita kohtaan, jokainen meistä varmasti tekee äitinä parhaansa.   

Päivät pitkiä, vuodet lyhyitä

 

Tämä viikko – millainen se on ollut? Sanoisin, että periaatteessa aika tavallinen lapsiperheen viikko, vähän sairastelua, leikkitreffejä, paljon leikkiä ja ulkoilua. Niiden tavallisten lapsiperhetouhujen lisäksi on kuitenkin myös käyty kolme kertaa pikkuisen haudalla, itketty monia kertoja, ikävöity ja kaivattu. Koen kuitenkin, että tämä on ollut ihan hyvä viikko, kaiken aikaa ei ole ollut musertava olo ja monesta touhusta olen saanut iloa sekä onnea. Tänään ulkona ollessani aurinko jo vähän lämmitti ja sai kaipaamaan kesää sekä lämpöä. Haudalla lumet olivat sulaneet ja siellä olevat lelut olivat tulleet esiin lumen alta. Se sai minut ajattelemaan sitä, kuinka kevääseen ei ole enää pitkä aika ja keväällä, tarkemmin sanottuna jo maaliskuussa, tulee kuluneeksi vuosi siitä, kun saimme viimeksi nähdä Benjaminin.

Päivät pitkiä, vuodet lyhyitä on mielestäni hyvä sanonta, siltä minusta nimittäin usein tuntuu, päivät tuntuvat ajoittain matelevan eteenpäin, mutta lopulta kuitenkin vuosi on mennyt nopeasti. Mutta miten paljon voikaan ihmisen elämässä tapahtua vuodessa ja miten niin moni asia voi vuoden aikana muuttua. Tai oikeastaan elämä voi muuttua täysin yhdessä päivässä, yhdessä silmänräpäyksessä. Niin meille kävi, se muuttui täysin sinä hetkenä, kun saimme kuulla geenivirheestä. 

Ikinä en kuitenkaan olisi voinut kuvitella, että vuosi sitten ollessani täysin surullinen, rikkinäinen, murtunut ja kauhuissani, että ikinä voisin kertoa meitä kohdanneesta surusta avoimesti ja että elämä voisi joskus olla vielä ihan hyvää. Moni on kutsunut minua rohkeaksi, koska kerron näistä kipeistä asioista avoimesti, mutta itse en koe olevani rohkea. Kerron näistä asioista, koska se helpottaa minun oloani, auttaa minua jäsentämään ajatuksiani ja koska haluan kertoa maailman ihanimmasta pojasta. En minä ole rohkea, meidän pieni Benjamin oli rohkein tuntemani henkilö, hän, joka taisteli mahdotonta vastaan niin valtavan hienosti.  

33-vuotias

Minulla on tänään synttäripäivä, 33 vuotta tuli täyteen. Minulla ei ole koskaan ollut minkäänlaista ikäkriisiä eikä minua haittaa se, että ikää tulee lisää. En kaipaa elämääni nuorempana, ehdin ihan riittävästi elää nuoren elämää ja nähdä ja kokea monenlaista. En myöskään haluaisi vielä olla tätä vanhempi, tämä ikä on juuri hyvä. Toki haluaisin palata ajassa taaksepäin, mutta en sen takia, että saisin olla nuorempi vaan sen vuoksi, että voisin vielä tavata Benjaminin ja rutistaa häntä sylissäni.

Edellinen ikävuosi ei ollut juhlaa, 32 täyttäessäni oli juhlatunnelma niin kaukana kuin mahdollista, olimme Helsingissä sairaalassa ja silloin jo tiesimme, että kantasolusiirto ei valitettavasti onnistunut. Emme kuitenkaan vielä tienneet siinä vaiheessa, että Benjamin ei olisi enää luonamme, kun seuraavan kerran on syntymäpäiväni. Olen onnellinen, että sain viettää koko edellisen synttäripäiväni hänen kanssaan, muistan hakeneeni meille tuon synttäripäivän kunniaksi pullat sairaalan kahviosta ja siinä me vierekkäin sairaalasängyssä makoillen ne voisilmäpullat söimme. Niin tärkeitä muistoja.

Tämä viimeisin ikävuosi on vanhentanut ja koetellut minua niin henkisesti kuin fyysisesti rankemmin kuin mikään muu vuosi aiemmin. Täytyy kuitenkin olla kiitollinen omalle mielelle ja keholle, miten hienosti ne ovat kaikesta huolimatta selvinneet näistä koettelemuksista ja raskaista ajoista. 32-vuotiaana jouduin hyvästelemään lapsemme ja 32-vuotiaana myös synnytin pienen tyttösemme. Paljon itkua, surua ja unettomia hetkiä on koettu, toivottavasti 33-vuotiaana niitä kaikkia olisi edes hieman vähemmän. 

Tänäkään syntymäpäivänä ei juhlia vietetä, ihania lahjoja ja onnittelulauluja aamulla sain ja muuten päivä onkin sujunut lähinnä pyykkiä pesten ja pientä vatsatautipotilasta hoivaten. 

Elämä 32-vuotiaana oli kaikkea muuta, mitä olisin aiemmin ajatellut, toivonut tai haaveillut. Toivotaan, että tänä nyt alkaneena ikävuonna saan kokea hankalien ja suruntäyteisten hetkien lisäksi myös paljon ihania ja onnellisia hetkiä, yhdessä näiden täällä luonamme vielä olevien rakkaiden kanssa.