Enhän vain unohda?

Meidän pieni poika olisi täyttänyt tämän kuukauden alussa jo kahdeksan vuotta. Ja tietysti hän täyttikin, mutta niin surullista kuin se onkin, emme saanut enää juhlia yhdessä sitä. Sen sijaan, että olisin valinnut kaupasta kakkukynttilöitä, käytin kaupassa pitkän aikaa siihen, että valitsin kaikista kauneimmat kynttilät haudalle. Alkuun mietin, että en pysty sinä päivänä menemään töihin, pyydän sen vapaapäiväksi, mutta mitä lähemmäksi tuo päivä tuli, sitä varmempi olin, että päivä on minulle helpompi, jos olen normaalisti töissä. Kerroin yhdelle läheiselle työkaverilleni etukäteen, että päivä voi olla minulle hankala, mutta töiden tekeminen sujui sinä päivänä hyvin, vaikka tietysti jatkuvasti olikin mielessä se, että pieni synttärisankari ei enää ole luonamme. Vein jo edellisenä iltana haudalle kynttilät palamaan ja työpäivän jälkeen ajelin sinne uudelleen.

Suurin itku ja ahdistus minulle tuli synttäripäivää edeltävänä iltana, kun mietin, juhlistaisimmeko synttäripäivää silti kotona jotenkin, vaikka enkelipoika ei kakkua itse olekaan puhaltamassa. Mieleeni tuli ajatus, jos vaikka tekisin ruuaksi Benjaminin lempiruokaa. Saatuani tuon ajatuksen mieleen tuli minulle yhtäkkiä mieleen kauhea pakokauhu, kurkkua kuristi enkä meinannut saada henkeä ja se johtui täysin siitä, että tajusin, etten minä muista, mikä oli Benjaminin lempiruoka. Muistan kyllä, että hän piti spagetista, kiinalaisesta ruuasta ja sushista, mutta oliko hänellä joku ehdoton lempiruoka, ehkä ei, tai en minä sitä ainakaan muista. Se hetki tuntui aivan kamalalle, sillä tajusin, että vaikka kuinka haluaisin muistaa ikuisesti kaiken pienestä pojastamme, aikaa kuluu ja joltain osilta muistot haalenee, halusimme tai emme. Jälleen palasi mieleeni myös se surullinen ajatus, ettei niitä yhteisiä muistoja vaan tule enää lisää, ei vaikka kuinka niin toivoisin. Mieleeni hiipi ajatus, että enhän vain unohda niitä kuutta ihanaa yhteistä vuotta, jotka saimme yhdessä viettää.

Enhän minä niitä tietenkään unohda, en ikinä unohda elämäni tärkeintä ihmistä, mutta en minä valitettavasti kaikkea hänestä tule aina muistamaan, niin kuin en nytkään enää kyennyt muistamaan, oliko hänellä joku lempiruoka. Hänen synttäripäivänään töissä syömään mennessä koin kuitenkin pienen ilonhäivähdyksen mielessäni nähdessäni, että ruokana oli kasvissosekeittoa. En ehkä muistanut pienen pojan suosikkiruokaa, mutta inhokkiruuan, sen kyllä muistan, se oli ehdottomasti juurikin kasvissosekeitto.

Poikakulta, en minä sinua unohda, en ikinä.

Kysymys, johon on niin kamalan vaikea vastata

 

Lähes puolitoista vuotta meni niin, etten joutunut muistaakseni kuin kertaalleen tilanteeseen, jossa minulta olisi kysytty, kuinka monta lasta minulla on. Välttelin paikkoja, joissa olisin sellaiseen tilanteeseen voinut joutua, en käynyt perhekerhoissa, en tutustunut uusiin ihmisiin, kampaajalle mennessä laitoin etukäteen viestiä, jossa kerroin meidän perhettä kohdanneesta tragediasta ja pyysin, ettei perheestäni kyseltäisi. Syksyllä ja nyt talvella olen kuitenkin lukuisia kertoja joutunut tilanteeseen, jossa minulta on kysytty jotakin lapsistani ja jokaisella kerralla se on tuntunut ihan yhtä pahalta vastata siihen.

Kysymykseen, kuinka monta lasta sinulla on, pitäisi olla tavallaan todella helppo vastata. Minulla on kolme lasta, kolmesti olen lapsen synnyttänyt ja kolmea lasta kasvattanut, siinä ei ole mitään epäselvää. Mutta miten voin vastata vieraalle ihmiselle, että minulla on kolme lasta, joista yksi on enkeli ilman, että alan itkemään tai ilman, että tilanteesta tulee hankala? Useimmiten nämä kysymykset on esitetty ohimennen jossain arkisessa tilanteessa työpaikalla, kesken välituntivalvonnan tai ruokapöydässä. Silloin olen useimmiten kertonut vain kahdesta lapsesta tai maininnut nopeasti, että lapsia on kolme, mutta vain kaksi heistä on luonamme enää ja vaihtanut nopeasti puheenaihetta. Haluaisin kyllä kertoa pienestä ihanasta Benjamin-pojastamme kaikille, haluaisin kertoa, että meillä oli maailman parhain ja suloisin esikoispoika, jonka saimme pitää vain kuusi vuotta luonamme. En kuitenkaan pysty siihen ilman itkua ja sen vuoksi välillä asiasta vaikenen, vaikka sekin kauhean pahalta tuntuu. Tuntuu pahalta olla mainitsematta hänestä, mutta tuntuu niin kovin hankalalta myös kertoa.

Olen kuitenkin ajatellut niin, että välillä alkuun kertomatta jättäminen voi olla järkevää, itseni, sekä myös kysyjän kannalta. Eihän kysyjä voi etukäteen edes aavistaa, millaista surua kannan sisälläni ja tiedän, ettei monikaan tiedä, mitä lapsensa menettäneelle voi sanoa. Olen siis osittain myös itse valinnut sen, etten kaikille esimerkiksi uudessa työyhteisössä heti kerro menetyksestämme, jotta minuun suhtauduttaisiin ihan normaalisti eikä kukaan alkaisi varoa sanomisiaan.  

Kolmen maailman parhaan lapsen äiti, se minä joka tapauksessa ikuisesti olen.    

Oppiiko surua sietämään?

 

En ole kirjoittanut tänne mitään todella pitkään aikaan. En oikeastaan edes tiedä, minkä takia on mennyt niin kauan aikaa siitä, kun viimeksi istuin tietokoneen ääreen ja kirjoitin ajatuksiani ylös. Oikeasti olen kaivannutkin kirjoitusta, mutta ehkä ei vaan ole löytynyt sopivaa aikaa ja hetkeä ja sitten on käynyt sama, mitä usein saattaa käydä liikuntaharrastuksen kanssa, se vaan jää ja uudelleen aloittaminen tuntuu hankalalta. Viimeaikoina minulle on kuitenkin noussut uudelleen halu avata tietokone ja istua sen ääreen kirjoittamaan, kertomaan, mitä minulle kuuluu ja miltä tällä hetkellä elämä näyttää. Koen, että reilu vuosi sitten, kun aloin kirjoittaa surustani ja ajatuksistani, se tuntui siltä, että minun on pakko kirjoittaa, pakko kertoa, mitä pääni sisällä liikkuu, tai muuten en vaan pysty elää. Ja ihan oikeasti, se varmasti auttoi. Aikaa on kulunut ja tällä hetkellä minun on päivittäin paljon helpompi olla, kuin mitä vuosi sitten. Silloin se kamala suru, tuska ja ahdistus oli useimmiten se päällimmäinen tunne, joka hautasi alleen ne kepeämmät ja iloisemmat hetket, tai ainakin se loi tumman varjonsa niiden ylle. Nykyään minusta tuntuu, että päivissä on enemmän iloa ja valoa ja vaikka suru sekä kaipaus ovat ihan valtavan suuret edelleen, eivät ne silti ole enää jatkuvasti se vallitseva tunne. Kaipaan ihan jokainen päivä joka ikisellä solullani pientä poikakultaamme, mutta jotenkin sitä surua on ollut pakko jollain tavalla oppia sietämään ja samalla on joutunut hyväksymään sen, että jostain syystä Benjaminin elämä täällä luonamme oli aivan liian lyhyt. En enää niin usein mieti sitä, millaista elämä olisi, jos Benjamin olisi vielä täällä, sillä sen miettiminen vaan satuttaa lisää. Ennemmin yritän keskittyä siihen, että muistelen, miten ihana poika hän oli ja samalla kerron pikkusisaruksille muistoja hänestä. Ne muistot, ihanat, mutta kipeät, ne meillä onneksi on aina tallessa.

Meidän perheen elämä on ollut melko tasaista viime kuukausien ajan. Muutamia lomamatkoja, paljon yhdessä oloa ja aika tavallista arkea. Surua ja iloa, onnea sekä kaipausta. Välillä olen tehnyt vähän töitäkin, mikä on ollut itse asiassa varsin piristävää, vaikka Benjaminin sairastuessa ajattelinkin, etten ehkä enää ikinä pysty palaamaan opettajan työhön. Mutta niin vaan olen palannut ajoittain opettajan töihin ja nauttinut siitä. Vielä en kuitenkaan ole täysin töihin palaamassa, teen sen verran töitä tällä hetkellä, mikä itselle hyvälle tuntuu. Jos jotain olen tämän kaiken tapahtuneen myötä oppinut, on se, että pyrin tekemään mahdollisuuksien mukaan juuri niitä asioita, joista minulle tulee hyvä mieli. Elämässä tapahtuu paljon asioita, joihin me emme itse voi vaikuttaa, mutta on paljon myös niitä asioita, jotka ovat meidän käsissämme. Oman lapsen sairastuminen ja poismeno oli asia, johon en vaan voinut mitenkään vaikuttaa ja se tulee ikuisesti määrittämään meidän perheen elämää ja kulkemaan isona suruna mukana. Mutta se opetti myös sen, että elämä voi olla lyhyt ja sitä ei kannata tuhlata tekemällä asioita, joista ei ollenkaan nauti. Ja samalla se opetti myös sen, että elämä todella on tässä ja nyt.

Mihin elämä kuljettaa?

Olen viimeaikoina miettinyt ja pohtinut paljon elämääni ja sitä, millaistakohan se vielä tulee olemaan ja mitä elämällä mahdollisesti vielä voisi olla minulle tarjota. Tuntuu, että olen jotenkin jumissa monen asian kanssa, eikä ole mitään tiettyä suuntaa, jota kohti kulkea. Minulla on ollut aina mielessäni selkeästi se, mitä haluan elämässäni saavuttaa, haaveilin ihanasta miehestä, jonka kanssa menen naimisiin ja saan lapsia ja työstä, josta nautin ja lisäksi haaveilin ihan sellaisesta tavallisesta arjesta ja elämästä yhdessä perheen kanssa välillä matkustellen ja monenlaista touhuten. Elämä meni pitkään aikalailla juuri niin kuin haaveilin, opiskelin haluamaani ammattiin, menin naimisiin ja saimme ihania lapsia ja elämän, jota tavoittelin. Mutta sitten tapahtui se pahin kaikista, kaikki haaveet ja elämä murskautui sen myötä, kun lapsi sairastui ja lähti loistamaan taivaan kirkkaimmaksi tähdeksi. Ja samalla se sai aikaan sen, että tuntuu kuin olisin hukassa sen suhteen, mitä ajattelen tulevaisuudelta ja mitä haluan vielä elämässäni tehdä.

Elämässäni on edelleen jäljellä vielä hyviä asioita, vaikka jouduin luopumaan elämäni parhaasta palasesta. Tuntuu vaan usein siltä, että olen hukassa ajatusteni ja tulevaisuuden suhteen, oikein ei uskalla haaveilla enää mistään ja toisaalta kaikki tuntuu ajoittain ihan turhalta. Olen edelleen sitä mieltä, että olen löytänyt kaikista parhaiten minulle sopivan ammatin ja välillä mieli tekisi palata työelämään. Samalla kuitenkin mietin, jaksanko sitä vielä ja miltä tuntuisi syksyllä olla vastaanottamassa oppilaita ja nähdä samalla intoa täynnä olevat ekaluokkalaiset tietäen, että oma ekaluokkalainen ei päässyt ikinä koulumaailmaan. Luulen, että se tuntuisi liian pahalta ja osittain juuri siitä syystä en vielä ainakaan ihan alkusyksystä aio opettajan hommiin ainakaan täysipäiväisesti palata.  Yhtenä päivänä juuri mietin sitä, että olen ollut nyt reilun kolme vuotta pois työelämästä ja sinä aikana olen saanut kaksi lasta ja menettänyt yhden. Se tuntuu aivan kohtuuttomalta ja varmasti palaan aikalailla muuttuneena ihmisenä takaisin työelämään.  Pidän kuitenkin suuresti opetustyöstä ja uskon, että vaikka tulen palaamaan muuttuneena ihmisenä sitten aikoinaan töihin, palaan sinne samalla myös paljon vahvempana.

Elämän kulkua ei voi todellakaan ennustaa ja elämän muututtua täysin on hankala saada uudelleen kiinni siitä, minne päin on elämässä menossa. Yritän pikkuhiljaa löytää elämääni jotain uusia kivoja juttuja, uusia haasteita, uutta sisältöä, mitä vaan, mikä saisi innostumaan ja ajatuksia kohti tulevaa. Tuohon otsikon kysymykseen eli siihen, mihin elämä kuljettaa, en osaa vastata, mutta yritän nauttia hetkistä yhdessä vielä luonani olevien rakkaiden ja löytää elämään jotain uuttakin.  

Rakas pieni 1-vuotias

 

Meidän perheen pienin täytti toissaviikolla vuoden. Ja voi miten ihana ja hurmaava hänestä onkaan kasvanut. Vauvavuosi ei todellakaan ollut sellainen, mitä etukäteen alkuraskaudessa sen toivoin ja ajattelin olevan, mutta kaikesta surusta ja tuskasta huolimatta kaikki on sujunut vauva-arjessa kuitenkin yllättävän hyvin. En toki muista ensimmäisistä kuukausista juuri mitään, selviytymistä ja omien tunteiden kanssa painimistahan se oli, ristiriitaisia tunteita, kun toisaalta ikävöi aivan valtavasti yhtä lasta ja samalla yritti luoda kiintymyssuhdetta uuteen, pienen ihmiseen, joka tarvitsi äitiä jatkuvasti. Tunnen olevani etuoikeutettu sen vuoksi, että olen saanut kolme aivan mahtavaa lasta, mutta samalla aivan valtavan surullinen siitä, etten saanut heitä jokaista pitää ikuisesti luonani.

Meidän perheen tyttösestä on kasvanut aivan omanlaisensa persoona, joka rakastaa isoveljen touhuja ja leikkejä yli kaiken. Toista isoveljeään hän ei koskaan saanut täällä tavata, mutta me kerromme kyllä aikanaan hänelle kaiken isoveljestään, kultaisesta, iloisesta pojasta. Minua suretti kauheasti ostaessani kaupasta synttärikakkutarvikkeita ja samalla ostin Benjaminin haudalle kynttilöitä ja vapun kunniaksi pienen pallon ja vappuhyrrän. Itketti se, kuinka ihana olisikaan innokkaan leipomiskaverini Benjaminin kanssa ollut tehdä pikkusiskolle kakku, mutta sen sijaan ostankin hänen haudalleen muistamisia. Se tuntuu vaan niin väärälle ja sitähän se onkin – niin kovin kovin väärin.

Kaikesta huolimatta olen valtavan onnellinen, että pieni ruskeasilmäinen tyttösemme syntyi juuri meidän perheeseemme juuri silloin, kun olimme aivan pohjalla, niin syvän ja suuren surun alle hautautuneina. Hän loi meihin uutta valoa ja toivoa toisen isoveljensä kanssa ja he antoivat syyn herätä jokaiseen päivään ja jatkamaan elämää.

Paljon onnea rakas 1-vuotias kukkaistyttö.

Armollisuus itseä kohtaan

Voi, miten pitkä, tahaton tauko tänne kirjoittamisessa onkaan tullut. Ei ole ehkä ollut aikaa istua rauhassa tietokoneen ääreen tai ehkä ei ole ollut mitään kirjoitettavaa, en tiedä. Ja mitä pidemmäksi tauko kirjoittamiseen on tullut, sitä hankalampi on ollut palata kirjoittamisen pariin. On minulle välillä tullut hetkiä, jolloin olisi tehnyt mieli kirjoittaa ajatuksia ylös, mutta myöhään iltaisin, jolloin monesti on ollut päivän ainoa rauhallinen hetki, en ole enää viitsinyt kirjoittaa, etteivät asiat jäisi liikaa pyörimään mieleen pilaten yöunia. Olen tuntenut huonoa omaatuntoa siitä, etten ole ehtinyt kirjoittamaan, mutta turhaahan se on, itseäni vartenhan tätä kirjoitan. Olenkin yrittänyt opetella armollisuutta itseäni kohtaan ja olla liikaa miettimättä asioita, mitä pitäisi tehdä ja olla kokematta huonoa omaatuntoa erilaisista asioista – elämä on liian lyhyt sekä arvaamaton tuhlattavaksi turhiin murehtimisiin.

Olen yrittänyt olla lempeämpi itseäni kohtaan, yrittäen sietää paremmin keskeneräisiä asioita tai esimerkiksi pientä sotkua kotona. Olen pyrkinyt nauttimaan hetkistä ja touhuista lasten kanssa ilman, että takaraivossa jyskyttää ajatus siitä, mitä pitäisi tehdä. Se on hankalaa, kun on tottunut aiemmin elämään melko hektistä elämää ja osittain myös suorittanut sitä kiireistä arkea. Se vaatii tietynlaista muutosta omassa ajattelutavassa ja toiminnassa. Mutta olen huomannut, että kaiken elämässä eteen tulleen kamaluuden myötä on ihan oikeasti alkanut eri tavalla arvostamaan pieniäkin asioita ja on vielä syvemmin ymmärtänyt sen, mikä tässä elämässä ihan oikeasti on tärkeää. Ei esimerkiksi täydellisen siisti koti ole varmasti se asia, jota vanhana muistelen tai jonka lapset lapsuudesta muistavat. Kyllä ne ovat ne ihanat yhteiset hetket ja retket, jotka haluan muistaa ja jotka haluan myös lapsien muistavan.  Armollisuus itseä ja omaa toimintaa kohtaan, sen yritän muistaa joka päivä.

Puoli vuotta blogin perustamisesta – kannattiko aloittaa?

 

Tajusin hetki sitten, että siitä, kun avasin blogini muiden luettavaksi, on aikalailla puoli vuotta. Toki ensimmäiset tekstit olivat syntyneet suurimmaksi osaksi jo aiemmin, enkä alkuun niitä kirjoittaessani ajatellut, että ainakaan kovin monen ihmisen antaisin niitä lukea. Se suurin syy, miksi aloin kirjoittaa blogia ja miksi avasin sen myös muiden luettavaksi, oli puhtaasti se, että minusta tuntui siltä, että hukun niiden kaikkien päässäni risteilevien ajatusten ja surun alle, enkä tiedä, miten pääsen elämässä eteenpäin, jos en jotenkin saa sanoitettua ajatuksiani ja suruani. Ihmisten kohtaaminen oli hankalaa, minua varottiin, välteltiin ja tein sitä myös itse. Puolituttuja kohdatessani mietin aina, tietävätkö he, mikä suru meitä on kohdannut ja tietävätkö he, että meillä on pieni vauva, joka ei todellakaan syntynyt korvaamaan poismennyttä lasta, vaan hän oli tulossa perheeseemme jo ennen kuin koko sairaudesta oli mitään tietoakaan. Tuntui valtavan isolta asialta avata ajatuksiani muiden luettavaksi, mutta koin sen oman elämän jatkamiseni kannalta pakolliseksi. Ja onko minua kaduttanut se jälkikäteen? Ei, ei todellakaan.

Tavoitteeni ei ollut kerätä blogilleni mitään isoa lukijakuntaa enkä sitä ole tehnytkään. Joskus olen katsonut kävijämääriä, en edes viikoittain, ja ollut välillä yllättynyt, kuinka moni on blogiani lukenut. Minulle ei ole mitään väliä sillä, kuinka moni tekstejäni lukee, sillä kirjoitan näitä itselleni, omana surutyönä ja osittain myös omana päiväkirjanani. Tiedän sukulaisteni ja ystävieni käyvän täällä lukemassa ajatuksiani ja minun onkin usein helpompi kirjoittaa tänne asioista, kuin puhua niistä ääneen, tämä toimii minulle eräänlaisena terapiana. Olen huomannut, että syksyllä minulla vielä pyöri ajatuksia ja kaikenlaisia asioita ihan jatkuvasti päässäni, eikä suru jättänyt hetkeksikään rauhaan. Minun oli pakko saada purettua niitä kirjoittaen ja se ihan oikeasti auttoi. Tällä hetkellä suru on todella kovasti läsnä edelleen jokaisena päivänä, mutta ehkä koen, ettei pääni ole enää ihan niin täynnä jäsentämättömiä asioita kaiken aikaa.

Samaan aikaan tämän blogin kanssa perustin myös uuden Instagram-tilin, enkä ole sitäkään katunut. Olen luonteeltani sosiaalinen, mutta ihmisten kohtaaminen on ollut hankalampaa Benjaminin sairastumisen ja poismenon jälkeen. Instagramin kautta olen löytänyt paljon vertaistukea ja siellä on ollut helpompi myös olla sosiaalinen kuin kasvotusten. Olen huomannut, että vaikka tänne laitan välillä kuvia Benjaminista, en niitä Instagramiin oikeastaan laita, sillä niiden jatkuva näkeminen on liian tuskallista. On ollut helpompi pitää Instagramin sisältö hieman kevyempänä kuin tämä blogi.

Blogien suurin kulta-aika taitaa olla vahvasti takanapäin ja monet aiemmin blogia kirjoittaneet ovatkin siirtyneet kokonaan pois julkaisemaan sisältöä muille alustoille. Suosittelen kuitenkin vahvasti blogin aloittamista, jos kirjoittaminen kiinnostaa ja jos se tuntuu itsestä kiinnostavalta asialta. Minulle blogin kirjoittamisen aloitus oli iso päätös, mutta en todellakaan ole sitä katunut. Valtavan hyvää terapiaa ja ajatusten läpikäymistä tämä on ollut ja suuri apu surutyössäni. Ajattelin siis jatkaa tätä, ihan niin kauan kuin tämä hyvälle tuntuu.      

Vuosi surumatkaa takana

 

”Sinä lähdit, et kertonut minne. Tähdeksikö asetuit vai tuulenako kuiskaat puissa? Vai olitko se häikäisevä aalto, jonka rannalla näin? Vaan kun kuuntelen tarkoin, sinä sittenkin kerrot - teihin jäin.”

Viime perjantaina tuli vuosi täyteen tätä loppuelämän kestävää surumatkaa, vuosi siitä, kun meidän maailman rakkain pieni Benjamin lähti loistamaan taivaan kirkkaimmaksi tähdeksi. Tuo päivä tuntui pahalle, mutta ei kuitenkaan oikeastaan paljoa pahemmalta kuin vaikka sitä edeltävä tai sitä seuraava päivä. Helmikuussa ollut Benjaminin syntymäpäivä tuntui paljon pahemmalta ja surullisemmalta, en tiedä helpottiko nyt oloa se, että emme ole kotona vaan edelleen reissussa Suomen toisella puolen.

Olen kuullut sanottavan, ettei se ensimmäinen vuosi menetyksen jälkeen olekaan se pahin ja uskon, että se voi hyvinkin olla niin. Tämä vuosi on ollut uudenlaisen elämän opettelua ja aikamoista selviytymistä sekä suorittamista päivästä toiseen ja saattaa olla, että jatkossa on hankalampaakin. Luulen, että tämän menetyksen lopullisuuden ja koko kauheuden tajuaa todella vasta pidemmän ajan kuluessa. Sitä en kuitenkaan tahdo etukäteen murehtia, sillä olen oppinut, että asioita, niin hyviä kuin pahojakin, tapahtuu ilman, että me voimme niihin vaikuttaa. Elämää on elettävä tässä ja nyt. En osaa sanoa, onko tämä vuosi mennyt nopeasti vai hitaasti. Toisaalta tuntuu, että siitä ei ole kauaakaan kuin elämämme muuttui täysin ja menetimme pienen rakkaamme, mutta toisaalta tuntuu taas, että siitä on ikuisuus, kun hän oli vielä luonamme ja elämä oli normaalia. Ikävä on ollut ihan jokainen päivä ja hetki eikä ikävän määrä ole ainakaan yhtään lieventynyt.

Ja niin kuin tuossa alkuun kirjoittamassani runossa sanotaan, emme me tiedä, mihin pieni rakkaamme lähti. Haluan kuitenkin uskoa, että ihanalle, tähtisilmäiselle, pelitouhuja rakastaneelle pojalle oli tarvetta taivaan pelikentillä, siellä taidettiin tarvita juuri tuollaista ystävällistä, aina iloista ja touhukasta poikaa, todellista taistelijaa. Haluan myös uskoa, että jonain päivänä saamme jälleen kohdata toisemme. Jos totta puhutaan, en ole ihan varma, uskonko siihen, että on olemassa jotain muutakin kuin tämä maailma ja elämä, mutta kyllä se minun oloani helpottaa, kun ajattelen, että ei Benjaminin elämä loppunut siihen vähän yli vuoden takaiseen hetkeen, jolloin hänen sydämensä lakkasi lyömästä.

Me, jotka tänne vielä saimme jäädä, me ikävöimme ja rakastamme pientä kultapoikaamme niin kamalan kovasti. Hän ei jostain käsittämättömästä syystä tänne luoksemme saanut pidemmäksi aikaa jäädä, mutta meihin hän todellakin jäi - ikuisiksi ajoiksi.

 

Irtiotto arjesta

 

Minulla ei olekaan ollut aiemmin näin pitkää taukoa tänne kirjoittamisesta, mutta nyt tämä tauko on tullut oikeastaan vähän vahingossa. Välillä on tullut ajatuksia mieleen, jotka olisin halunnut kirjoittaa ylös, mutta yksinkertaisesti ei vaan oikein ollut aikaa tai energiaa siihen. Mieliala on ollut melko vaihteleva viimeaikoina, välillä on ollut mukavia päiviä ja hetkiä, mutta vastapainoksi niille on ollut myös synkkiä hetkiä, jolloin tuntuu, ettei pienintäkään valonsädettä ole näkyvissä. Uutiset sodasta ja maailmantilanteesta ovat toki myös osaltaan vaikuttaneet siihen, että ahdistuksen määrä on kasvanut ja olenkin pohtinut, miten maailmassa ja omassa elämässä on parin viime vuoden aikana tapahtunut asioita, joita en aiemmin edes osannut pelätä.

Useampi kuukausi sitten aloimme suunnittelemaan pientä yhdistettyä työ- ja vapaa-ajanreissua keväälle. Matkustimmekin reilu viikko sitten toiselle puolelle Suomea vähän pidemmäksi aikaa, tarkoituksena saada vähän vaihtelua perusarkeen ja muuta tekemistä surun täyttämään elämään. Mies tekee kyllä töitä täälläkin, mutta vähemmän kuin normaalisti, joten meillä on mahdollisuus viettää enemmän aikaa koko perheen kesken. Itselleni tämä on tervetullutta vaihtelua arkeen, vaikka tietysti päivissä on paljon samaa täälläkin tietysti perusaskareineen ja kotihommineen.

On ollut ihana touhuilla pikkuisten kanssa lumisissa maisemissa, mutta jatkuvasti minulle tulee mieleen, miten Benjaminkin olisi ollut näistä touhuista innoissaan. Olen ikävöinyt ja kaivannut häntä valtavasti täällä ollessa, varmasti takaraivossa on myös se, että ensi viikolla tulee vuosi täyteen siitä, kun näimme viimeisen kerran tuon ihanan poikamme. Ensimmäisenä iltana itkin sitä, että en ottanut Benjaminin paperista valokuvaa tänne mukaan, vaikka onhan minulla puhelimessa tuhansia kuvia hänestä ja niitä päivittäin katselen. Silti se, etten ottanut kuvaa mukaan tuntui pahalta, vaikka kyllä minä niin ajattelen, että hän meidän mukanamme kulkee jatkuvasti ja kaikkialla. Toivottavasti hän jostain tuolta pilvien takaa, auringonsätein meitä tervehtii ja näkee meidät.  Karmean kova ikävä on, mutta toivotaan, että tämä pieni irtiotto tuo meille kuitenkin toivottua vaihtelua ja valoa arkeen.

Äitiysloman viimeinen päivä

Keskiviikkona oli viimeinen virallinen äitiyslomapäiväni. En ole kuitenkaan vielä töihin menossa, joten samanlainen arki pikkuisten kanssa kotona kyllä jatkuu. Jotenkin tämä äitiysloman päättyminen on kuitenkin saanut oloni haikeaksi ja myös surulliseksi, surulliseksi siitä, kuinka tästä tuli niin erilainen, mitä ihan alkuraskaudessa ajattelin sekä haaveilin. En haaveillut mistään kovin erikoisesta, mutta muistan, kuinka suunnittelin tekeväni vaunulenkkejä vauvan kanssa eskariin- ja kerhoonvientireissuilla ja kuinka haavelin ihanasta, rauhallisesta arjesta vauvan ja hänen isoveljiensä kanssa.  No, eipä tästä todellakaan tullut sellainen, mitä ajattelin, niin kuin ei tullut tästä loppuelämästäkään.

Äitiyslomani alkoi huhtikuussa, vain kuusi päivää Benjaminin hautajaisten jälkeen. Olin silloin aivan rikkinäinen, sydän ja koko elämä täysin pirstaleina. Kaikki tuntui niin valtavan raskaalle, synkälle ja pimeälle ja minkäänlaista iloa tai valoa ei ollut näkyvissä. Jostain sitä valoa on kuitenkin tämän äitiysloman aikana onneksi löytynyt ja monia hyviä hetkiä olemme saaneet kokea.  Kauheasti en ole muistoissani uskaltanut edes palata aiempiin äitiyslomamuistoihini poikien vauva-ajoilta, mutta kyllä minä muistan, kuinka ihania ne olivat, täynnä onnea ja yhdessäoloa. Tähän äitiyslomaan on mahtunut valtavasti itkua, lohduttomuutta ja surua, mutta onneksi tähän on kuulunut myös paljon yhdessä vietettyjä hetkiä, suukkoja ja haleja, jotka tuovat sitä pientä iloa jokaiseen päivään. 

Kiitollinen saan olla, että jo kolmannen kerran sain viettää äitiyslomaa ja parasta tässä äitiyslomassa on ehdottomasti ollut näiden pienten ihanien kanssa vietetty aika ilman kiirettä mihinkään. Ja oivallus siitä, että elämä on tässä ja nyt.

Hetken tunsin olevani muutakin kuin enkelilapsen äiti

 

Tällä viikolla on päiviin mahtunut monenlaista kiirettä perusarjen touhujen lisäksi, tulevaisuuden opiskelu- ja työjuttujen miettimistä, kirpparivaatteiden läpikäyntiä ja hinnoittelua sekä ystävien tapaamista. Välillä on ollut vahvasti sellainen olo, että takki on aika tyhjä ja tuntuu, ettei mikään oikein tunnu miltään. Sen takia täällä bloginkin puolella on ollut aika hiljaista, tuntuu, että pyörittelen vaan päässäni niitä samoja ajatuksia ja tuntemuksia uudelleen ja uudelleen tulematta niiden kanssa yhtään valmiimmaksi tai ehjemmäksi. Onneksi tämä viikonloppu on kuitenkin ollut ihan onnistunut ja moni asia on tuonut minulle iloa.

Eilen illalla kävin rakkaan ystäväni kanssa kahdestaan iltaa istumassa ja syömässä hyvin. En edes muista, koska olisin viimeksi käynyt ravintolassa ilman lapsia tai ollut pidemmän aikaa yksin pois kotoa. Olikin aika piristävää valmistautua iltaan, pukea kiva mekko ylle ja lähteä ihan rauhassa hetkeksi pois kotoa. 

Lapsilla oli mennyt sillä välin tosi hyvin iskän kanssa kotona ja se on tärkeää, että hänkin saa viettää aikaa lasten kanssa ihan rauhassa ja keskenään. Olen ollut aiemmin tosi huono ottamaan omaa aikaa arjessa, mutta yritän opetella siihen, sillä se, että äiti saa välillä hetken hengähtää siitä ihanasta, mutta tosi intensiivisestä lapsiarjesta, tekee niin hyvää mielelle ja siitä saa taas voimaa siihen tavalliseen arkeen.

Oli ihana jutella ystävän kanssa kaikesta, ihan tavallisista kuulumisista, muistella jotain vanhoja juttuja ja jutella myös vähän tulevaisuuden haaveista ja toiveista. Toki juttelimme myös surullisista asioista, mutta pääosin pyrimme keskittymään vaan kaikkeen positiiviseen ja hetkellisesti tunsin olevani myös jotain muutakin kuin valtavan surullinen enkelipojan äiti. Tottakai tulen se olemaan aina ja onhan se tietysti mielessä ihan kaiken aikaa, mutta oli hienoa huomata, että olen yhä sen lisäksi myös paljon muuta. Hienoa oli myös huomata, että pystyn edelleen nauramaan spontaanisti ja nauttimaan hyvästä ruuasta ja seurasta. Voi kunpa elämä kohtelisi jatkossa hellemmin ja elämäämme tulisi lisää hetkiä, joihin sisältyy niin naurua kuin iloakin.  

Voi kunpa olisimme saaneet juhlia pientä synttärisankariamme

 

Keskiviikkona tuli täyteen 7 vuotta siitä, kun minusta tuli äiti ja meistä tuli perhe, pieni ihana poika syntyi meille silloin pitkän synnytyksen jälkeen. Voi kuinka onnellisia ja haltioituneita me hänestä olimmekaan ja voi miten ihana, iloinen ja rakas poika hänestä kasvoikaan. Keskiviikkona meidän pieni Benjamin olisi täyttänyt, tai toki hän täyttikin, 7 vuotta, mutta suruksemme emme saaneet tuota päivää juhlia yhdessä hänen kanssaan. Saimme pitää hänet vain kuusi vuotta kuusi viikkoa ja kaksi päivää luonamme. Ihania hetkiä ja retkiä saimme tuona aikana yhdessä kokea, mutta niin paljon jäi kokematta ja näkemättä ja se tuntuu ihan valtavan musertavalta, se, ettei yhteisiä muistoja tule enää enempää.

Keskiviikkona ajelimme heti aamulla haudalle. Veimme sinne seitsemän kynttilää, muutaman pienen lahjan ja kortit. Se tuntui meille tärkeälle, vaikka emme me ajattele, että Benjamin on siellä. Me ajattelemme, että hän on meidän mukanamme jokaisessa hetkessä ja henkäyksessä, tuulenvireenä, auringonpaisteena, linnunlauluna sekä perhosen siipien havinana. Keskiviikkona olo tuntui erityisen raskaalle, mieleeni palasi ne aiempien vuosien syntymäpäivät, kaksi vuotta sitten juhlistimme Benjaminia Hoplopissa, vuosi sitten olimme juuri siirtyneet Tampereelle sairaalaan ja alkoi jo olla melko varmaa, ettei enempää yhteisiä syntymäpäiviä täällä meille yhdessä tule. Tänä vuonna tuon syntymäpäivän lähestyminen tuntui jo etukäteen valtavan raskaana olona niin mielessä kuin kehossa, mutta kyllä me siitä päivästä selvisimme, vaikka kovasti itketti ja surettikin.

Keskiviikkona me muistelimme pientä rakastamme ihan niin kuin muistelemme tietysti jokainen päivä. Toivon, että hän sai viettää jossain tuolla pilvien takana ihanan juhlapäivän pelaten sydämensä kyllyydestä sählyä tai jääkiekkoa, sillä sitä touhua hän kaikista eniten rakasti. Me rakastamme ja kaipaamme tuota pientä synttärisankaria nyt, aina ja ikuisesti ja toivomme, että vielä joskus tuolla pilvien takana kohtaamme tuon iloisen, ihanan pojan. Hänet, joka teki meistä perheen seitsemän vuotta sitten. 

Henkistä kipuilua

En ole pitkään aikaan kirjoittanut tänne mitään, se ei johdu siitä, että minulla olisi ollut erityisen kiire tai ettei minulla olisi ollut mitään kirjoitettavaa. Syy hiljaisuuteen on ollut se, että viime päivien aikana olo on ollut usein aika kurja henkisesti ja olen kipuillut monen asian kanssa. 

Olen käynyt kovasti mielessäni kamppailua sen kanssa, kuka minä olen ja millainen elämäni on. Ei elämä mennyt sillä tavalla, miten sen ajattelin menevän ja nyt käyn jatkuvasti kamppailua sen kanssa, uskallanko enää suunnitella elämää ja tulevaisuutta sekä voiko minulla vielä olla haaveita. Olen ensisijaisesti aina haaveillut äitiydestä ja äiti minä onneksi saan olla, mutta enkelilapsen äidin roolistahan ei kukaan haaveile ja se silti pyytämättä joidenkin meidän osaksi lankeaa. Valtavan kiitollinen olen näistä kahdesta pienestä, joita saan päivittäin rutistaa, mutta sydän särkyy niin pieniin palasiin jatkuvasti, koska ikävä ja suru yhtä pientä kohtaan on aivan musertava. Yritän olla mahdollisimman hyvä ja läsnä oleva vanhempi meidän pikkuisille ja se on se, mikä auttaa jaksamaan päivästä toiseen.

Tiedänhän minä, miksi alakulo on vallannut mielen viimeaikoina entistä enemmän, se johtuu siitä, että kolmen päivän päästä meillä pitäisi juhlia 7-vuotiasta rakasta poikaa, mutta sen sijaan vienkin hänen haudalleen seitsemän kynttilää. Se tuntuu niin kamalan väärältä ja niinhän se onkin, kamalan kamalan väärin. Sille päivälle en ole suunnitellut mitään menoa, en aio nähdä ketään muita kuin oman perheeni, sytytän paljon kynttilöitä, muistelen pientä rakasta ja itken niin paljon kuin itkettää. Ehkä seuraavana päivänä on sitten taas helpompi olla ja hengittää. Tiedostan kyllä, että välillä tulee niitä hankalampia hetkiä vastaan tällä surumatkalla ja sitten taas toivottavasti helpottaa.

Vaikka henkistä kipuilua on ollut ilmassa lähiaikoina, on silti sekaan mahtunut myös hyviä hetkiä, mukavia kohtaamisia, kivoja touhuja ja pienten kanssa leikkimistä. Ja ei se alakulo kaikenaikaa ole läsnä, välillä olo on melko hyväkin ja tykkään tavata muita ihmisiä ja tehdä monenlaisia asioita. Vastapainona välillä tulee taas olo, jolloin kipuilen sen kanssa, mikä minä olen ja mitä minä voin edelleen tehdä. Useasti mietiskelen, onko siinä mitään järkeä, että kirjoittelen ajatuksiani muiden luettavaksi tai julkaisen jotain kuvia arjestamme? Sitten kuitenkin päädyn aina siihen lopputulokseen, että en tiedä, missä asioissa on enää järkeä tai mikä on kannattavaa, mutta elän elämääni juuri niin kuin pystyn ja teen asioita, joista saan edes hetkellisesti jotain iloa tai valoa elämään.  

Milloin äitiydestä tuli jotain, mitä saa vapaasti arvostella?

Olen viimeaikoina miettinyt paljon muiden ihmisten elämän ja toiminnan arvostelemista, tuntuu, että nykyään täytyy aina miettiä valtavan tarkasti, uskaltaa sanoa tai tehdä tai esimerkiksi julkaista sosiaalisessa mediassa. Tuntuu, että etenkin vanhemmuus ja äitiys on asia, joka joutuu kovasti tarkastelun alle. Vääränlaisia kenkävalintoja, liian lyhyttä tai liian pitkää imetysaikaa, perhepetiä, lasten ruokailua ja vaikka mitä arvostellaan surutta ja se ei ole minusta oikein. Toki olen varmasti sortunut myös itse arvostelemaan jotain muiden valintoja tai tekemisiä vanhempina, mutta nykyään en lähde muita arvostelemaan – miksi minulla olisi oikeus puuttua muiden tekemisiin? Ja toki siis lapsille haitalliseen tai vaaralliseen äitiyteen tulee puuttua, mutta tässä tekstissäni, kun puhun äideistä tai äitiydestä, puhun nimenomaan ihan tavallisista äideistä, jotka kohtelevat lapsiaan hyvin ja rakastavasti.

Olen imettänyt kaikkia meidän lapsia, tätä pienintä edelleen ja en yhtään tiedä jatkanko sitä vuoden ikään saakka tai vielä vaikka kaksi vuotta. Imetin Benjaminia pitkään, yli kaksi vuotta. Kovin moni ei tiennyt, että imetysaika oli niin pitkä, sillä en uskaltanut kertoa siitä peläten muiden arvostelua. Sillä jotkut niistä, jotka siitä tiesivät, kommentoivat, että ”koskas aiot lopettaa, eikö jo olisi aika”, tai muuta vastaavaa. Se ei tuntunut minusta silloin mukavalta ja näin jälkikäteen niiden kommenttien ajatteleminen tuntuu vielä kamalammalta ja saa minut miettimään, mikä oikeus kenelläkään on kommentoida niinkin yksityistä asiaa kuin imetystä. Eihän se ole keneltäkään muulta pois, jos minä imetän pitkään ja WHO:n suosituskin on kahden vuoden imetysaika. Benjaminilla ei ollut mitään ongelmia hampaiden tai purennan kanssa, että eipä se ainakaan siihen mitään vaikuttanut. Lisäksi hän ennen vakavaa sairastumistaan oli todella terve, ihan muutama kuumetauti hänellä vain elämänsä aikana oli ja muuten hän oli hyvin terve, en tiedä auttoiko pitkä imetys siihen vai ei, mutta ei se ainakaan ollut haitaksi hänen terveydelleen. Nyt kun mietin tuota pitkää imetysaikaa, niin osaatte varmasti arvata, että päivääkään en sitä lyhentäisi ja olen valtavan iloinen siitä, että pidin pääni muiden arvosteluista huolimatta ja imetin niin pitkään. Niin tärkeitä, ihania yhteisiä hetkiä ne meille olivat.   

On erikoista, että kukaan oikeasti viitsii arvostella toisten äitiyttä, sillä eihän kukaan meistä äideistä ole osallistunut johonkin äitiyden kisaan, jossa jaetaan Hyvä äiti-palkintoja. Ei äitiys ole mikään kilpailu, jossa saa tai pitää arvostella toisia. Minulle on henkilökohtaisesti ainakin ihan sama, antaako joku äiti lapselleen pelkkää korviketta tai täysimettääkö joku toinen puoli vuotta, ei se ole mielestäni mikään äitiyden mittari. Jokainenhan meistä yrittää varmasti olla se paras mahdollinen äiti omille lapsilleen ja niin kuin me äidit ollaan erilaisia, niin ovat myös lapsetkin. Ja se mikä sopii toiselle ei välttämättä sovi ollenkaan toiselle.

Ja kyllä, on olemassa edelleen asioita, joihin arvostelu osana kuuluu. Itse olen aikoinaan osallistunut kisoihin, joihin nimenomaan kuuluu arvostelu, mutta olen tiennyt sen jo niihin lähtiessäni. Minulle oli ihan ok, että ulkonäköäni arvosteltiin, koska olinhan itse hakeutunut sinne ja etenkin silloin missikisoissa arvioitiin vielä nimenomaan enemmän myös sitä, kuinka leveä lantio meillä oli tai muuta sellaista. Mutta olenko lapsia halutessani hakenut samalla johonkin äitiyden kisaan, jossa arvostellaan esimerkiksi sitä, onko lapsillani paljasjalkakengät tai kauanko imetän, niin en. Äitiys ei ole minkäänlainen kilpailu, jossa jaetaan palkintoja sille, joka tekee hienoiten soseita lapsilleen tai noudattaa parhaiten jonkun toisen tekemiä suosituksia. Minulle äitiys merkitsee ainakin sitä, että yritän olla mahdollisimman hyvä, turvallinen ja rakastava äiti lapsilleni. Kukaan ei ole oikeutettu arvostelemaan minun tai kenenkään muun äitiyttä ja sen vuoksi en itse ainakaan aio enää arvostella muita.

Olen miettinyt viimeaikoina myös sitä, millainen surevan äidin kuuluisi olla. Pelkään, että joku arvostelee minua siitäkin, että en sure oikealla tavalla tai kritisoi jotain, mitä teen. Oli suuri kynnys julkaista tämä blogi ja aloittaa samalla myös Instagram-tili, johon jaan meidän arkeamme. Instagramiin yhtenä päivänä kirjoitinkin, että aina, kun julkaisen sinne jotain ”hömppää” vaikka lastenvaatteista, niin minusta tuntuu, että se on jotenkin väärin tai että muut alkavat arvostelemaan minua sen takia, ettei se ole soveliasta surevalle äidille. Mutta jokainen meistä on erilainen ja jokaisen tavat myös käsitellä surua ovat erilaisia. Minä olen sureva äiti ikuisen ikävän kanssa, mutta sen lisäksi olen muutakin ja elämääni kuuluu edelleen myös paljon muuta kuin surua ja tuskaa. Miksi en siis kertoisi myös siitä? Luultavasti juuri sen takia, että pelkään arvostelua ja kritiikkiä ja pelkään, että mieleni ei sitä ehkä kestä. Mutta otan silti sen riskin, sillä kirjoittaminen ja arkeni jakaminen auttaa minua tässä surutyössäni, se on osa sitä.

Tämä teksti syntyi aikamoisella vauhdilla ja ajatuksenjuoksulla. Minulla olisi aiheesta paljon kirjoitettavaa, mutta lopetan tämän nyt tähän ja palaan ehkä aiheeseen vielä myöhemmin. Se kantava ajatus, joka minut sai tämän kirjoittamaan oli se, että eihän arvostella turhaan muiden äitiyttä vaan ollaan lempeitä ja suvaitsevaisia muita kohtaan, jokainen meistä varmasti tekee äitinä parhaansa.   

Päivät pitkiä, vuodet lyhyitä

 

Tämä viikko – millainen se on ollut? Sanoisin, että periaatteessa aika tavallinen lapsiperheen viikko, vähän sairastelua, leikkitreffejä, paljon leikkiä ja ulkoilua. Niiden tavallisten lapsiperhetouhujen lisäksi on kuitenkin myös käyty kolme kertaa pikkuisen haudalla, itketty monia kertoja, ikävöity ja kaivattu. Koen kuitenkin, että tämä on ollut ihan hyvä viikko, kaiken aikaa ei ole ollut musertava olo ja monesta touhusta olen saanut iloa sekä onnea. Tänään ulkona ollessani aurinko jo vähän lämmitti ja sai kaipaamaan kesää sekä lämpöä. Haudalla lumet olivat sulaneet ja siellä olevat lelut olivat tulleet esiin lumen alta. Se sai minut ajattelemaan sitä, kuinka kevääseen ei ole enää pitkä aika ja keväällä, tarkemmin sanottuna jo maaliskuussa, tulee kuluneeksi vuosi siitä, kun saimme viimeksi nähdä Benjaminin.

Päivät pitkiä, vuodet lyhyitä on mielestäni hyvä sanonta, siltä minusta nimittäin usein tuntuu, päivät tuntuvat ajoittain matelevan eteenpäin, mutta lopulta kuitenkin vuosi on mennyt nopeasti. Mutta miten paljon voikaan ihmisen elämässä tapahtua vuodessa ja miten niin moni asia voi vuoden aikana muuttua. Tai oikeastaan elämä voi muuttua täysin yhdessä päivässä, yhdessä silmänräpäyksessä. Niin meille kävi, se muuttui täysin sinä hetkenä, kun saimme kuulla geenivirheestä. 

Ikinä en kuitenkaan olisi voinut kuvitella, että vuosi sitten ollessani täysin surullinen, rikkinäinen, murtunut ja kauhuissani, että ikinä voisin kertoa meitä kohdanneesta surusta avoimesti ja että elämä voisi joskus olla vielä ihan hyvää. Moni on kutsunut minua rohkeaksi, koska kerron näistä kipeistä asioista avoimesti, mutta itse en koe olevani rohkea. Kerron näistä asioista, koska se helpottaa minun oloani, auttaa minua jäsentämään ajatuksiani ja koska haluan kertoa maailman ihanimmasta pojasta. En minä ole rohkea, meidän pieni Benjamin oli rohkein tuntemani henkilö, hän, joka taisteli mahdotonta vastaan niin valtavan hienosti.  

33-vuotias

Minulla on tänään synttäripäivä, 33 vuotta tuli täyteen. Minulla ei ole koskaan ollut minkäänlaista ikäkriisiä eikä minua haittaa se, että ikää tulee lisää. En kaipaa elämääni nuorempana, ehdin ihan riittävästi elää nuoren elämää ja nähdä ja kokea monenlaista. En myöskään haluaisi vielä olla tätä vanhempi, tämä ikä on juuri hyvä. Toki haluaisin palata ajassa taaksepäin, mutta en sen takia, että saisin olla nuorempi vaan sen vuoksi, että voisin vielä tavata Benjaminin ja rutistaa häntä sylissäni.

Edellinen ikävuosi ei ollut juhlaa, 32 täyttäessäni oli juhlatunnelma niin kaukana kuin mahdollista, olimme Helsingissä sairaalassa ja silloin jo tiesimme, että kantasolusiirto ei valitettavasti onnistunut. Emme kuitenkaan vielä tienneet siinä vaiheessa, että Benjamin ei olisi enää luonamme, kun seuraavan kerran on syntymäpäiväni. Olen onnellinen, että sain viettää koko edellisen synttäripäiväni hänen kanssaan, muistan hakeneeni meille tuon synttäripäivän kunniaksi pullat sairaalan kahviosta ja siinä me vierekkäin sairaalasängyssä makoillen ne voisilmäpullat söimme. Niin tärkeitä muistoja.

Tämä viimeisin ikävuosi on vanhentanut ja koetellut minua niin henkisesti kuin fyysisesti rankemmin kuin mikään muu vuosi aiemmin. Täytyy kuitenkin olla kiitollinen omalle mielelle ja keholle, miten hienosti ne ovat kaikesta huolimatta selvinneet näistä koettelemuksista ja raskaista ajoista. 32-vuotiaana jouduin hyvästelemään lapsemme ja 32-vuotiaana myös synnytin pienen tyttösemme. Paljon itkua, surua ja unettomia hetkiä on koettu, toivottavasti 33-vuotiaana niitä kaikkia olisi edes hieman vähemmän. 

Tänäkään syntymäpäivänä ei juhlia vietetä, ihania lahjoja ja onnittelulauluja aamulla sain ja muuten päivä onkin sujunut lähinnä pyykkiä pesten ja pientä vatsatautipotilasta hoivaten. 

Elämä 32-vuotiaana oli kaikkea muuta, mitä olisin aiemmin ajatellut, toivonut tai haaveillut. Toivotaan, että tänä nyt alkaneena ikävuonna saan kokea hankalien ja suruntäyteisten hetkien lisäksi myös paljon ihania ja onnellisia hetkiä, yhdessä näiden täällä luonamme vielä olevien rakkaiden kanssa.

Mistä saan voimaa jatkaa elämää?

En edes tiedä, kuinka monta kertaa minulle on tullut marraskuun 2020 jälkeen mieleen ajatus, että ei tässä elämässä ole mitään järkeä enää, en pysty tähän enkä jaksa. Olen aina ollut luonteeltani enemmän optimisti kuin pessimisti ja olen aina yrittänyt suhtautua asioihin positiivisesti ja pyrkinyt olemaan valittamatta turhasta. Tämä kaikki tapahtunut, oman lapsen sairastuminen ja poismeno, on kyllä ravistellut optimismiani rankasti ja usein on tullut eteen hetkiä, joista ei vaan ole voinut löytää mitään hyvää. On ollut hetkiä, jolloin olisi tehnyt mieli heittää kaiken suhteen hanskat tiskiin ja sanoa vaan, että tämä kaikki on minulle ihan liikaa. Ja samalla sanoa, että sanonta ”kenellekään ei anneta enempää, kuin jaksaa kantaa”, ei todellakaan pidä paikkaansa. En minä tai mieheni jaksaisi kantaa pienen pojan sairastumisen ja poismenon taakkaa, mutta meidän on pakko. Tuosta valtavan raskaasta taakasta huolimatta tässä yhä ollaan, päivittäin jopa hymyillään ja porskutetaan hetki kerrallaan surun kanssa eteenpäin.

Suurin asia, josta saan voimaa jokaiseen päivään, on meidän kaksi vielä luonamme olevaa pikkuista, jotka tarvitsevat rakkautta ja hoivaa. Heidän touhujensa ja kehityksensä katsominen luovat uskoa elämän jatkumisesta ja siitä, että elämässä on vielä jotain järkeä. Sen lisäksi yritän mahdollisuuksien mukaan tehdä ihan arkisia asioita, joista saan edes pientä iloa, joskus se on netistä jonkun kauniin vaatteen tilaaminen, joskus lenkki kaverin kanssa, joskus Rahapajan uuden kauden katsominen miehen kainalossa, joskus vaikka yksin kaupassa käyminen. Ihan tavallista arkea olen alkanut huomattavasti aiempaa enemmän arvostaa enkä todellakaan pidä mitään enää itsestäänselvyytenä. ’

Ennen matkustimme paljon ja aina hieman haaveilin uudesta reissusta tai mietin elämää tulevaisuudessa, sitten kun lapset ovat isompia. Nyt en enää uskalla samalla tavalla haaveilla ainakaan mistään kaukaisemmista asioista, sillä tiedostan sen, että haaveet voivat täysin murskautua hyvinkin nopeasti. Toki haaveita ja toiveita tulevaisuuden suhteen saa ja pitääkin yhä olla, mutta kovin kauas en uskalla elämää miettiä. Vielä muutama kuukausi sitten tuntui hankalalta miettiä elämää yhtään pidemmälle, nyt sentään olen varovaisesti suunnitellut ohjelmaa kevään ajaksi ja miettinyt vaan, että se on ihan mahdollista, että suunnitelmat eivät toteudukaan. Tällä hetkellä yritän vaan joka päivä parhaani mukaan elää tätä elämää, joka minulle annettiin ja olla mahdollisimman hyvä äiti ja vaimo rakkaimmilleni – se on kaikista tärkeintä ja parasta, mitä voin tehdä.      

Hetket, jolloin ikävä tuntuu musertavan alleen

Pian päättyvä viikko on pitänyt sisällään paljon mukavia hetkiä. Olemme ulkoilleet paljon lumisessa kelissä, meillä kävi mukavia vieraita loppiaisena ja pitkästä aikaa vietimme siskoni perheen luona toisessa kaupungissa viikonlopun. On ollut iloa, naurua ja kivoja touhuja, mutta niiden vastapainoksi myös hetkiä, jolloin ikävä on tuntunut erityisen kovalta ja musertavalta.

Yhtenä iltana alkuviikosta olin laittanut meidän pikkuiset unille ja sängyssä maatessani nukutuksen jälkeen aloin katselemaan vanhoja kuvia puhelimestani. Aika pian ymmärsin, ettei se ollut hyvä idea katsella niitä myöhään illalla, mutta en voinut lopettaa niiden katselua. Satoja kuvia pienestä ihanasta pojasta selailin puhelimeni näytöltä ja voi miten kovasti itkinkään. Lähes jokaisessa kuvassa Benjamin hymyili leveästi tähtisilmät tuikkien milloin missäkin päin maailmaa ja Suomea. Monesti oli jokin pelitouhu menossa ja ihana virnistys hänen kauniilla kasvoillaan. Sillä kertaa ei kuvien katselu tuntunut yhtään lohdulliselta vaan aivan uskomattoman musertavalta ja epäusko siitä, että ihanko oikeasti emme saaneet tuota poikaa pitää luonamme kuin hetken, valtasi mieleni.

Seuraavana yönä ja päivänä mieleni oli selkeästi alakuloisempi, mutta onneksi nämä pahimmat surun hetket tulevat kuin aaltoina, välillä jää kuohun alle ja sitten on taas tasaisempaa ja helpompaa. Kauhean kova ikävä on omaa pikkuistamme, mutta muistoissamme hän on aina iloisena ja nauravaisena, maailman ihanimpana poikana. Onneksi ehdimme tehdä ja kokea monia mahtavia asioita yhdessä ja onneksi muistimme joka päivä sanoa, että rakastamme.         

Vuoden ensimmäiset päivät ja suunnitelmia alkuvuodelle

Tämän vuoden ensimmäisiin päiviin on sisältynyt arkeen paluuta, miehen melkein kahden viikon joululoma loppui ja me vietämme siis taas pikkuisten kanssa päivät keskenämme. Mitään ihmeellistä ei meillä ole näihin päiviin sisältynyt, paljon ulkoilua, leikkiä ja lumitöitä lähinnä.

Mitään toiveita tai lupauksia en tälle vuodelle tehnyt, sillä viimeisen reilun vuoden aikana tapahtuneet asiat ovat opettaneet sen, että vaikka aina parhaansa ja kaikkensa tekisi, ei silti itsestä riippumattomista syistä toiveet tai haaveet välttämättä toteudu. Mutta kyllä minä silti jonkin verran suunnitelmia olen nyt tuleville kuukausille tehnyt, tiedostaen sen kuitenkin, että välttämättä nämä suunnitelmat eivät tule toteutumaan. Suunnitelmissa on perusarjen lisäksi ainakin pientä opiskelua kotitouhujen ohessa ja pidempi reissu Lappiin nauttimaan Suomen lumisesta talvesta.

Olen ollut pois työelämästä kohta jo kolme vuotta. Tykkään kovasti työstäni, mutta ehdin kyllä tekemään opettajan hommia vielä vuosikymmeniä, joten sen vuoksi ei minulla ole mikään kiire palata töihin. Pientä täydennyskoulutusta olen kuitenkin tälle vuodelle suunnitellut ja avoimen yliopiston kautta aloitan opiskelun nyt tammikuussa. En tiedä, kuinka tentteihin luku ja muu opiskelu tulee käytännössä onnistumaan miehen tehdessä paljon töitä ja pikkuisten ollessa kotihoidossa, mutta yritän parhaani.  Olen aina pitänyt koulusta ja opiskelusta ja minusta on kivaa saada aivoille vähän hommia ja erilaista ajateltavaa lasten kanssa touhuamisen oheen.

Omaan hyvinvointiin aion panostaa jatkossa enemmän. Aloin loppuvuonna käymään pitkästä aikaa ryhmäliikuntatunneilla ja olinkin aika harmissani, kun hyvän alun jälkeen sille tuli stoppi koronarajoitusten myötä. Toivottavasti tunnit alkavat kuitenkin pian taas pyöriä ja pääsen jatkamaan niillä käymistä. Mietin aiemmin, että alan käydä jumpissa sitten, kun lapset ovat isompia, mutta tämä kaikki tapahtunut muutti ajatuksiani sen suhteen – elämä on tässä ja nyt ja sitä on elettävä juuri tällä hetkellä.   

Toivon, että tämä vuosi tarjoaa meille paljon mukavia hetkiä ja onnea sekä iloa surun hetkien rinnalle.

Katsaus vuoden 2021 kesäkuusta joulukuuhun - vauva-arkea ja surun kanssa elämään opettelua

 

Kesäkuu

Kesäkuussa vietimme vauva-arkea tutustuen pikkuiseemme, ulkoilimme paljon, lähinnä ihan omassa pihassa ja lähialueilla. Se tuntui helpoimmalta, sillä aina mennessämme johonkin ihmisten ilmoille pelkäsin näkeväni tuttuja ihmisiä. Mietin aina, että tietävätköhän he Benjaminista ja miten pysyn kasassa, jos joudun juttelemaan muiden kanssa. Pelkäsin myös, että jos joku onnittelee meitä vauvasta, niin miten pystyn ottamaan onnittelut vastaan ja joudunko samalla myös kertomaan meitä kohdanneesta surusta? Sen takia tuntui helpoimmalta olla vaan ihan omassa pihapiirissä tai vaihtoehtoisesti lähteä jonnekin huomattavasti kauemmas, missä ei ollut niin suurta vaaraa tuttuihin törmäämisestä. Kovasti ikävöimme ja surimme Benjaminin elämän päättymistä, mutta yritimme selvitä päivä kerrallaan eteenpäin ja tehdä pieniä kesäisiä retkiä milloin minnekin.

            Heinäkuu

Heinäkuu oli muistaakseni aurinkoinen ja lämmin kuukausi. Teimme pieniä reissuja perheen kanssa Suomessa, kävimme muutamassa huvipuistossa ja pienen Muumi-fanin veimme Naantaliin Muumimaailmaan ja samalla vietimme muutaman ihanan sekä aurinkoisen päivän Naantalissa. En oikeastaan muista heinäkuustakaan juuri mitään, varmaan aikamoisessa sumussa on tullut kuljettua ja yritetty vain jaksaa eteenpäin. Oli ihana seurata, kuinka pikkusiskosta tuli kaiken aikaa yhä tärkeämpi isoveljelle ja muutenkin vauva-arki sujui hyvin ja ongelmitta. Omassa pihassa oman hiekkalaatikon ääressä tuli edelleen paljon aikaa vietettyä ja kuviakin löytyi heinäkuulta jo enemmän kuin aiemmilta kuukausilta.

 Elokuu

Elokuun alussa mies lomaili vielä hetken ja kävimme ainakin laivaristeilyllä ja Ville Viking oli kova juttu 2-vuotiaan mielestä :)  Arkeemme tuli vähän uudenlaista rytmiä, kun pikkuinen alkoi käydä kerhossa muutaman tunnin kahdesti viikossa ja uskaltauduin lasten kanssa muskariin. Pelkäsin etukäteen, että muskariopettaja kyselee jotain perheestä ja siitä, onko muita lapsia, mutta onneksi pelkoni osoittautui turhaksi ja muskarireissuista tuli mukava ohjelmanumero meille syksyn ajaksi. Benjaminin haudalle vaihdoimme loppukesäksi vielä kukkaset - keltaisia kukkia, koska keltainen oli hänen ehdoton lempivärinsä.

Syyskuu

Syyskuusta mieleeni on jäänyt se, että silloin tuli kuluneeksi puoli vuotta Benjaminin poismenosta. Se tuntui jotenkin kauhean pitkältä ajalta ja tuntui, että suru oli kovempaa, kuin mitä se oli kesällä. Osansa siihen teki varmasti se, että syyskuu toi mukanaan pimenevät illat ja sen myötä lisäsi melankolisuutta. Syyskuussa tein lopullisen päätöksen siitä, että laitan tämän blogini julkiseksi ja samalla tein itselleni myös uuden Instagram-tilin. Olen luonteeltani sosiaalinen ja minusta on mukava olla yhteydessä muiden kanssa. Tuntui raskaalta, ettei kukaan juurikaan tiennyt, millainen suru meitä on kohdannut ja että meille on syntynyt vauva. En ole hetkeäkään katunut sitä, että aloin tätä kirjoittamaan, sillä tämä kirjoittaminen on helpottanut niin paljon omaa oloani ja minusta on ihanaa, että elämääni on palannut paljon ihmisiä ja minulle uskalletaan laittaa nykyään taas viestejä.

Syyskuussa teimme monia metsäretkiä lähimetsiin ja muutenkin ulkoilimme paljon.

Lokakuu

Lokakuussa ei tainnut tapahtua mitään erikoista, meillä alkoi olla muodostunut hyvät rutiinit päiviin ja arki pyöri aika saman kaavan mukaan. Ulkoilua, syömistä, nukkumista, kerhoa ja harrastuksia. Välillä nähtiin ystäviä ja käytiin ahkerasti leikkipuistoissa. Haudalle veimme kukat talveksi ja muutenkin kävimme siellä  muutaman kerran viikossa katsomassa, että kynttilät varmasti siellä valaisevat. Pienten sisarusten välille muodostunutta sidettä ihastelin monet kerrat ja yhtä monta kertaa itkin sitä, että yksi sisaruksista on poissa. 

Marraskuu

Marraskuun ensimmäinen päivä saapui meille toimittaja tekemään Anna-lehden haastattelua, joka ilmestyi sitten joulukuun alussa. Se oli raskas päivä henkisesti, mutta en ole katunut haastatteluun suostumista, mielestäni artikkeli oli hyvin kirjoitettu ja sain kerrottua sen, mitä halusinkin. Marraskuu oli muutenkin henkisesti tosi raskas kuukausi, silloin oli pyhäinpäivä ja silloin tuli kuluneeksi myös vuosi siitä, kun saimme kuulla ensimmäistä kertaa lohduttoman diagnoosin ja siitä alkoi taistelu, jolle ei onnellista loppua ollut tarjolla. Marraskuu oli synkkä ja pimeä kuukausi.

Joulukuu

Joulukuu, vuoden viimeinen kuukausi. Etukäteen jännitin ja pelkäsin joulua ja sitä, miten pahalta jouluvalmistelut ja itse joulu tuntuisi, kun Benjamin ei ole enää luonamme. Oli paljon surullisia hetkiä, itkin, kun laitoimme Benjaminin vuosi sitten valitsemat pingviinivalot paikoilleen, itkin, kun kuulin joululauluja ja itkin, kun muistelin aiempia jouluja. Kaikista itkuista ja suruista huolimatta joulukuussa ja jouluvalmisteluissa oli paljon hyvää. Nautin 2-vuotiaan riemusta ja joulupukin odotuksesta ja joulukin sujui kiireettömästi ja perheen yhdessäoloon keskittyen. Vuodenvaihteessa sanoin mielelläni hyvästit elämäni hirveimmälle vuodelle, vuodelle 2021. Tuo vuosi otti paljon, mutta onneksi myös antoi. Vuosi sisälsi paljon epäonnea, surua ja itkua, mutta onneksi myös iloa sekä onnea. Onnellinen olen kuitenkin, että tuo vuosi on nyt ohi.